Taas niityt vihannoivat

Luku 20, jossa kuullaan hyviä ja huonoja uutisia

Otto ei tietenkään kivunnut enää Nilsin huoneeseen. Hän sulkeutui aittaan ja kertoi jutun Vilholle, joka oli nykyään aitan ainoa asukki. Tämä kirosi kertaalleen, mutta jäi sitten miettimään.
"En minä vuan jotennii usko, että se oes mittään älynny", hän sanoi hetken päästä. "Se on joessaen asijoessa sokkee ku kontijaenen.
Oton pää upposi syvemmälle pielukseen.

"Kun kuljet Nilsin huoneeseen, sinun olisi parempi käyttää ovea."

Kuka voisi olla älyämättä, miksi mies kiipesi sisään toisen ikkunasta. Ja jäi sinne yöksi! Tiesikö isäntä, että Otto oli joka ilta – joka yö...! Mitä ymmärtämätön edes uskalsi ajatella sellaisesta!
"Enkä minä tiijä. Voephan se olla, että sekkään ee oes vihanen."
"Nils on isännän siskonpoika", Otto sanoi.
"Mutta sinä oot isännän poeka."
"En minä oikeasti ole mikään."
Isännän suku oli tunnettu kunnollisena, ja nyt Otto oli sotkenut herranterttu-Nilsin hirveyksiin. Siinäpä hän koettaisi selittää isännälle, että heidän tekemänsä asiat olivat heille parhaaksi. Ihania suorastaan. Enää ne eivät tuntuneet sellaisilta. Otto tunsi itsensä sielunvihollisen läheisimmäksi kätyriksi. Hän oli hirveä, hirveä, hirveä ihminen. Hänenhän olisi kuulunut olla varovaisin mies maailmassa! Jos Vilho oli hoksannut asioiden tolan, kai nyt isäntäkin pystyi samaan! Oton olisi pitänyt ymmärtää se – ja niin hän muka olikin ymmärtänyt. Vuodentakaisen illan jälkeen hän oli ollut pelkäävinään kovasti, mutta sitten hän jo oli unohtanut kaiken ja jatkanut kiherrellen! Tämän siitä sitten sai, palkan niin kuin kuului! Miten Otto ja Nils muka olisivat voineet nukkua samassa sängyssä kenenkään huomaamatta? Isännän huoneen vieressä? Mitä Oton päässä oli liikkunut? Kai sitä oli turha miettiä enää. Sitä, tai muutakaan. Mutta hän oli jo ennättänyt olla niin iloinen kaikesta. Helsingistä, ja...

Otto torkahteli yönsä tuskissaan. Aamulla hän ei mennyt syömään. Nils kuului kyselevän Vilholta ja Jussilta hänen peräänsä, mutta hän pysyi piilossa. Mitä hän olisi voinut sanoa Nilsille, kun ei uskaltanut edes ajatella totuutta? Hyvä luoja. Puolenpäivän ruualle Otto laahusti sopivasti myöhässä, niin että Nils pystyi vain viskelemään häntä kysyvillä katseilla. Niitä kertyi keoksi asti, mutta Otto nieleskeli ruokansa hiljaa. Hän kuuntelisi ensin, mitä tulisi. Onneksi Nils sentään säästyisi vähemmällä, kunhan suostuisi tällä kertaa väittämään olleensa Oton uhri.

Ruuan jälkeen isäntä pyysi Ottoa jäämään luokseen. Otto nyökkäsi. Hän ei osannut enää miettiä oikein mitään.
Hienompaan pöytään oli katettu kahvikupit ja kaikki. Pikkuleipiäkin. Otto katsoi niitä kuin petolaumaa. Nils oli kuulemma juonut herraskaisia kahveja jo edellisenä kesänä, mutta miksi Otto...? Aikoiko isäntä järjestää oikein juhlat hänen lähtönsä kunniaksi? Olihan hän ollut pitkään palveluksessa...
Hyvänen ai-ka.
"Istu vain", isäntä sanoi ystävällisesti.
Otto veti verhoillun tuolin kauemmas pöydästä ja istuutui sille varovaisesti, isäntää vastapäätä. Kädet vapisivat hikoillen reisien päällä.
Häntä kohdeltiin kuin itsellistä miestä. Sellaista, joka ei enää ollut kenenkään palveluksessa. Eikö niin?
Pitäisikö Oton lähteä jo samana iltana? Hänellä ei kyllä onneksi olisi paljon tavaraa mukaan otettavaksi, mutta...!

Isännällä tuntui olevan paljon sanottavaa, mutta hän vartoi sen äärellä.
"No niin... Aivan..."
Katse oli yhtä pettynyt kuin edellisenäkin päivänä. Tietysti.
"Siitä ikkunasta kulkemisesta..." Otto murahti. Hän halusi saada ensimmäisen suunvuoron, vaikka ei tiennyt yhtään, miten aikoi jatkaa. Ehkä hän kertoisi koko jutun niin kuin se oli. Jonkinlaisella ylpeydellä, edes vähän niin kuin Nils olisi tehnyt.
"Jäitkö sinä miettimään sitä? Enhän minä toki pahalla", isäntä sanoi.
Että ...mitä?
"Panin vain lepäillessäni merkille, että kiipesit pari kertaa ikkunasta puhelemaan Nilsin kanssa", isäntä sanoi. "Onhan se sukkelampaa, jos tulee asiaa. Ja hauskempaa. Sinullekin tekee hyvää hullutella joskus, ja Nils on juuri sellainen reipas poika... Mutta olen kyllä kuitenkin sitä mieltä, ettei ikkunoista kuulu kulkea. Puitteetkin kuluvat. Tuli vain eilen mieleeni ottaa asia puheeksi, kun näin teidät kahden."
Oton ajatus kompuroi kuin peilikirkkaalla jäällä. Oliko isäntä siis tarkoittanut vain, ettei Oton pitänyt käyttää ikkunoita ovinaan? Jos hän oli huomannut vain pari kertaa, päiväsaikaan? Ja selittänyt näkemänsä näin hävettävän hyväuskoisesti?!
"Rakastavaisethan ovat tosin siinä lajissa aivan oma lukunsa. Mikäpä heitä pitelisi", Antti sanoi.
Hän hymyili kaataessaan itselleen kahvia. Sanat kuulostivat karmivilta ja koukkasivat hiuskarvan päästä, mutta ne olivat kai silti ohileijailevan herttaisenhöperöitä huomioita joistakuista muista onnellisista nuorista. Otto nosti suupielensä ylös vuorotellen ja koetti pitää ne koholla. Isännän silmissä hän ja Nils olivat läheisiä ystäviä.