Taas niityt vihannoivat

Luku 15, jossa hortoillaan erillään

Otto pääsi hitaasti ylös sängystä. Jos hän oli johonkin tottunut, niin siihen, että asiat menivät kurjasti. Hänen jalkansa olivat tietysti jähmeät ja tutisivat, mutta sillä ei ollut merkitystä. Eerolan Oton täytyi tehdä työnsä, ja siihen Otto kyllä pystyi. Hänessä ei ollut mitään oikeaa vikaa. Hänen luunsa olivat ehjät. Hän pystyi kävelemään ja liikuttamaan käsiään niin kuin kuului. Olisi ollut typerää jäädä aloilleen syyttä suotta. Syöminen oli vähän vaikeampaa, mutta sekin onnistui, kun keskittyi tarpeeksi mutta ei liikaa. Otolla oli kaikki juuri sopivasti hallinnassa.

Hän oli kuitenkin jälleen kerran päästänyt kaiken tilalla sietämättömään kuntoon. Kaikki oli väärin. Ottoa kalvoi tuskaisasti, jos hän jäi aloilleen - ja syystäkin! Miksi hän oli koskaan vetelehtinyt hetkeäkään jonkun kanssa? Mitä hän oli sillä saavuttanut? Hän mokoma, joutava, typerä mies.

Nilsiä ei näkynyt ruoka-aikaankaan. Kai hän oli niin paljon pappilassa. Ei se Ottoa haitannut. Nils oli sanonut mahdollisimman selvästi, että olisi mieluummin Lempin kanssa. Otto oli kuullut sen. Sitä oli turha enää vatvoa sen kummemmin. Otollahan sujui kuitenkin oikein hyvin. Oli kirkkaita päiviä, joina aurinko lämmitti paidan selkämystä (vähän kuin toisen kosket- -) ja sirkat sirittivät. Oikeastaan kaikki oli tavallaan ihan mukavasti, vaikka...

...Nils ei...

...Oton olisi ollut samantekevää virua kuritushuoneessa.

Jussi tuli Oton luo, kun tämä tutkiskeli kolmannen portin saranoita. Hän oli tietysti laittanut portit kuntoon keväällä, mutta niistä oli kuljettu kesän aikana, eikä Otto voinut sietää, jos ei...
"Minä en ymmärrä, mitä Janne luulee tekevänsä", Jussi puhisi.
Otto oli jaksanut kuunnella hänen juttujaan sen verran, että tiesi Jannen käyneen parinakin päivänä juttelemassa Kaisan kanssa ja auttelemassa tätä töissä.
"Siellä se oli taas Kaisaa naurattamassa", Jussi lisäsi.
Otto äännähti hajamielisesti ja koetti kuunnella, nitisivätkö saranat liikaa.
"En minä Kaisasta ihmeemmin tykkää, mutta se on kumminkin minun vaimo."
Otto äännähti uudelleen. Hän suoristautui ja tönäisi portin kiinni. Jussin ja Kaisan vinksahtaneet välit jaksoivat vieläkin risoa häntä.
"Janneko on nyt sitten tosiaan viemässä Kaisaa sinulta?" hän kysyi.
Kaikillahan oli nykyään tapana ryöstää toisten heiloja.
"Ei", Jussi sanoi ja räpytteli silmiään, ehkä huolissaan. "Ei. Eihän sellaista kai edes voi tehdä, mutta... hiton häijyä tuommoinen pelleily."
"Ehkä se..." Otto aloitti.
"Älä sinäkin sano, että minä en ole hyvä Kaisalle ja Veeralle", Jussi sanoi terävästi.
"Enhän minä", Otto vakuutti ihmeissään.
Jussin ilme vajosi tuskastuneeksi ja hän hieraisi otsaansa.
"Kuule, kyllä minä itsekin tiedän, etten minä vaan ole mikään perheen pää!" hän huudahti. "Janne on enemmän semmoinen... vähän kuin sinäkin. Kyllä minä tiedän, että Janne olisi parempi. Miksi minulle tulee tämmöistä vastuuta, kun teidän tässä pitäisi olla torppareita!"

Oton rintaa vihlaisi. Hänen suunsa alkoi virkkaa ajatuksia sanoiksi ennen kuin hän ennätti tukkia sitä.
"Eipä tässä voi laittaa torppaa, kun ei ole", hän aloitti, ja nielaisi eriparisen sanan kertaalleen ennen kuin ymmärsi sen ainoaksi oikeaksi, "miestäkään."
Otto olisi tahtonut kerätä pudottamansa sanat saman tien takaisin ja haudata ne syvälle tunkioon, mutta Jussi oli jo kuullut ne ja hymyili niille säälivästi.
"Niin. Niin niin. Anteeksi. Sinullakin on hankalia juttuja", hän nyökkäili ymmärtäväisenä ja kumartui Oton puoleen. Hänen kätensä tuntui vaikealta Oton olalla. "Mitä sinä olet ajatellut tehdä Niilon asialle?"
He vilkaisivat toisiaan silmiin.
"Mitäpä minä sille", Otto sanoi nuivasti ja katsoi tarkasti muualle. Hänen ei missään nimessä olisi pitänyt nyhtämällä nyhtää omia asioitaan etualalle.
"Etkö mitään?" Jussi kysyi.
Mitä hän kuvitteli, että Otto pystyisi enää tekemään? Jussi tiesi nyt jo suunnilleen kaiken siitä, mitä Nils oli sanonut ja tehnyt. Oton oli ollut vähitellen pakko kertoa, tai muuten Jussi ei olisi jättänyt häntä rauhaan. Tämän olisi pitänyt tietää, että asia oli käsitelty loppuun. Otto ei aikonut enää yrittää.