Taas niityt vihannoivat

Luku 6, jossa herätään omasta kammarista

Otto nukkui heräilemättä ja unia näkemättä. Sellaista ei ollut tapahtunut yhdeksään kuukauteen. Aamulla hän havahtui vasta keittiöstä kantautuvaan kolinaan ja Nilsin liikahdukseen. Hänen olonsa oli lämpimänpehmeä ja sumuinen, jotenkin epätodellinen, kuin hän olisi uinaillut kaksi vuotta yhteen menoon. Vaikutelmaa ei ohentanut se, että silmät avatessaan hän näki ensimmäisenä Nilsin, joka katseli häntä aamuisessa huoneessa kyynärpäänsä varaan kohottautuneena ja lämpöisenä, silmät puolillaan unen rippeitä ja tyynyn jättämät painaumat kasvoissaan. Hän näytti unelta, muttei ollut. Hän oli tosiaan kävellyt eilen pellonviertä Oton luo. He vaihtoivat hiljaa pari aamuista sanaa ja suukkoa ja jäivät hetkeksi vierekkäin. Otto painoi päänsä taivaallisen pehmoiseen tyynyyn, ja Nils silitteli hänen poskeaan. Otto olisi väittänyt kysyjille, että se tuntui kiusalliselta.

Nils oli nukkunut lattian puolella ja nousi siksi lopulta jalkeille ensimmäisenä, vastahakoisesti. Otto aikoi kiirehtiä ylös sängystä hänen jälkeensä, alkoihan varmaan olla aamuruoan aika. Hän jäi kuitenkin aloilleen: Nils otti paitansa tuolin selkänojalta ja alkoi pukea sitä päälleen. Yöjalassa käymisen säännöistä huolimatta hän oli riisuutunut alusvaatteisilleen - ja niin Ottokin lopulta. Niin oli ollut mukavampi, varsinkin kun he olivat tulleet kammariin nukkumaan eivätkä kuiskuttelemaan toisilleen koko yötä. Valkoinen kangas kahisi hiljaa ja näytti hehkuvan aamun raikkaassa valossa.

Näky oli tietysti arkisin mahdollinen, mutta Otto näki sen ensimmäistä kertaa tällä tapaa aamutuimaan. Siinä oli jotain... ihmeen ihmeellistä. Vain Otto sai katsella sitä. Nils oli noussut hänen vierestään pukeutumaan, laittautumaan sellaiseksi, jollaisena muu maailma saisi nähdä hänet. Heidän omassa kammarissaan - niin omassa kuin he saattoivat toivoa. Nilsin liikkeet olivat arkisen tottuneitta ja hän hymyili vähän, muttei puhellut. Joku olisi saattanut kuulla. Hän näytti uskomattoman hyvältä. Toisaalta Otto olisi halunnut hänet takaisin viereensä, toisaalta hän tahtoi lepuuttaa silmiään hänessä vielä vähän lisää.

Nils napitti paitansa. Hän puki housut ja kiristi vyönsä. Solmi kravattinsa parilla tottuneella liikkeellä ja kiristi solmun. Sitten liivi. Se oli huokoista ja ohutta kesäkangasta, niin kuin takkikin. Otto oli sormeillut niitä molempia pitkin edellisiltaa. Liivi oli kuulemma hankittu Helsingistä - ja istui Nilsin ylle niin kuin räätälintyön kuuluikin.

Otto sai katsella tätä kaikkea häpeämättä. Hän loikoi sängyssä, kohottautui parempaan asentoonkin. Nils näki kyllä, miten oudosti hän jälleen katsoi; yhdeksän kuukauden edestä, ja kaikkien niiden vuosien, joina oli vain toivonut tällaista. Nils näki, ja hymyili tyytyväisenä. Otonkin huulille hiipi hymy. Mitä outoa hänen katseessaan lopulta oli? Eikö niin kuulunutkin katsoa ihmistä, joka oli tullut yöksi syliin? Jos kaikki olisi ollut tällaista aina. He olisivat heränneet toistensa vierestä ja astuneet yhdessä ulos yhteisestä huoneestaan. Kaikki olisivat saaneet tietää, mitä he olivat, eikä kukaan koskaan olisi keksinyt väittää Oton katsetta oudoksi tai rumaksi, ei edes hän itse.

"En kertonut eilen yhtä asiaa", Nils kuiskasi pukeuduttuaan, vähän syyllisen näköisenä.
"Isäni luulee, että minulla on täällä tyttö", hän jatkoi, "eikä hän ole mielissään ajatuksesta."
Nils kertoi, että jahka hänen isänsä kirje ennättäisi Eerolaan, Anttikin pääsisi tietoon asiasta. Sen jälkeen kaikki seuraisivat pahimmassa tapauksessa ylioppilaan jokaista liikahdusta silmä kovana. Otto tunsi tutun huolen jysähdyksen rinnassaan. Hän nousi saman tien istumaan, heitti peiton pois päältään ja laski jalkansa lattialle. Hänhän oli tehnyt jotain aika hävytöntä. Tuntui, kuin Nilsin isä olisi kaiken aikaa seissyt nurkassa katselemassa, puolen pitäjän kanssa, millaiseen sävyyn Otto oli tarkkaillut nuoren miehen pukeutumista. Sellainen oli sittenkin ollut aika hiton outoa. Ja miten he olivat nukkuneetkin...

"Mutta älä huoli, kaikki luulevat tosiaankin luonnollisesti, että kyseessä on tyttö. En saisi puhua tytöille, mutta kukaan ei osaa epäillä sinua. Me voimme luultavasti liikuskella miten mielimme."
Luultavasti.
"Kai ne nyt jotain rupeaa arvaamaan, jos me kaiken aikaa...", Otto sanoi. "Ja jos joku miettii viime vuotta."
Nils kurtisti kulmiaan miettiväisenä.
"Meidän täytyy kai vain olla varovaisia", hän sanoi.
Tosiaankin. Heidän pitäisi kiertää toisensa kaukaa. Voisivat kai he sentään joskus puhua toisilleen? Kunhan eivät liian usein. Osaisiko Otto olla katsomatta Nilsiä milloinkaan...? Pitäisikö hänen...? Olisiko parempi, jos he eivät, ollenkaan... Mitä, jos...?
"Mutta ei liian varovaisia, Otto", Nils sanoi melkein toruvaan sävyyn. "Siitä ei seuraisi meille kuin surua. Jos olisin kertonut eilen, et varmasti olisi tullut tännekään."
"Enpä niin", Otto myönsi. Kyllä hän oikeasti tiesi, ettei sietäisi kartella Nilsiä tänäkään kesänä. Sitä menoa hänen elämässään ei olisi mitään vähänkään mukavaa. "Mutta kukaan ei kyllä saisi tietää, että me ollaan jossain kahdestaan."
"Keksimme siis tekosyitä, jos tarve vaatii", Nils sanoi. "Enoni uskoo ne helposti. Ja minä olen kyllä oppinut livahtamaan ulos kenenkään huomaamatta."
Nils hymyili, kuin sellainen olisi ollut enimmäkseen jännittävää.
"Kyllähän ystävätkin voivat käydä kävelyllä kahden", hän vakuutti. "Sitä paitsi, ovathan Vilho ja Jussi meidän puolellamme, jos jotain sattuu."
Olivatkohan he? Mitä voisi sattua? Otto koetti olla miettimättä, mutta aamun rauha oli kaikonnut. Voisihan joku koska tahansa... Otto tunsi itsensä jänikseksi, joka seisoi takajaloillaan kuulostellen mahdollisia saalistajia.