Taas niityt vihannoivat

Luku 7, jossa puurretaan rakennuksella ja runojen parissa

Otto heräsi luonnollisesti hoitamaan tilan välttämättömimmät työt jo ennen kukonlaulua ja talkoisiin lähtöä. Nils antoi hänen kömpiä ylitseen lattialle ilman, että sai itse edes avattua silmiään kunnolla. Hänen oli ollut vaikea herätä kouluunkin, ja silloin hän oli saanut nukkua pari tuntia pidempään kuin rengit yleensä. Tällä kertaa myös edellisen aamun aikainen herätys painoi hänen päätään tyynyyn kaikella voimallaan. Otto taas vaikutti melkein epätodellisen pirteältä. Hän oli kyllä sanonut, että nukkui paremmin Nilsin vieressä, mutta Nils oli pitänyt sitä vain korupuheena. Otto peitteli hänet kunnolla. Unen rajalla Nils tunsi ohimollaan karhean suukon, joka kiskaisi hänet pariksi silmänräpäykseksi täysin hereille ja laski hänet sitten entistä syvempään rauhaan.
"Nuku sinä vaan vielä", Otto kuiskasi.
Nils äännähti myöntävästi ja toivoi, että Otto onnistui pääsemään ikkunasta omin avuin kenenkään huomaamatta.

Nils teki työtä käskettyä, liiankin tunnollisesti: hän nukkui jopa aamupalan ohi. Tai toki Otto luonnollisesti koputti hänen oveensa ja herätti hänet tullessaan itse syömään, mutta Nils ei ehtinyt pukeisiin ajoissa. Hän unohtui kääntyilemään aamun kirkkaudessa ja lämmössä, joka tuntui vieläkin viipyvän lakanoissa Oton jäljiltä. Nils siirtyi hänen puolelleen patjaa ja kääntyi katsomaan kattoa. Kaksi peräkkäistä yötä vierekkäin oli jo jotain. Käviköhän Otto varsinaisesti hänen luonaan yöjalassa, väärässä sängyssä? Oliko Nilsin sänky hänelle väärä? Eiköhän Otto pikemminkin nukkunut omimmalla sijallaan nukkuessaan Nilsin vieressä. Nilsistä tuntui, että asia oli niin. Ajatella, että hänellä oli joku, joka... Tuomen kukkivat oksat hehkuivat karahvissa yöpöydällä. Otto ja Nils olivat kuiskailleet pitkään, enimmäkseen ihastuttavan arkisista asioista, kuin vanha pariskunta, ja...

Nils nousi ylös vasta kirjoittaakseen muistiin säkeistön, joka oli epähuomiossa hautunut hänen päässään liki valmiiksi. Siinä vaiheessa oli jo auttamattomasti liian myöhäistä ennättää aamiaiselle. Sitä paitsi Nils ei voinut poistua huoneestaan ennen kuin oli pukeutunut ja asetellut hiuksensa niin, ettei näyttänyt riutuvalta runoilijalta, joka oli juuri saanut perusteellisen tukkapöllyn.

Kun Nils sitten lopulta tuli tupaan, muut olivat jo saaneet syötyä ja lähteneet teilleen, rengit kaikesta päätellen Jussin torpalle. Keittäjä suostui jättämään ruoat pöytään vielä hetkeksi, mutta seisoskeli Nilsin selän takana kärsimättömästi puhisten ja jalkaansa naputtaen niin kauan kuin häneltä kesti lusikoida puuro suuhunsa. Hän ei suuremmin arvostanut ylioppilasta, mutta ehkä Nils ei ansainnutkaan palvontaa. Tämänaamuisen myöhästymisen lisäksi hän oli varmaankin tehnyt edellisenä kesänä liian selväksi, mitä mieltä oli ruoasta. Hän oli ollut kohtalaisen ärsyttävä penska.

Kömmähdyksensä johdosta (ja muistakin syistä) Nils auttoi luonnollisesti Liisaa ja Elliä kantamaan eväskorit työmaalle myöhemmin päivällä. Sinne ei onneksi ollut pitkä matka. Jussi oli valinnut torppansa paikan muutenkin huolella. Se sijaitsi valoisalla paikalla pienen pellon reunalla ja koivumetsän laidassa. Orastava poluntapainen johti järven rantaan, ja hiljaisina hetkinä veden liplatus kantautuisi takuulla sisään avonaisesta ikkunasta. Juuri nyt aukiolla kävi kuitenkin kävi melkoinen melske: siellä liikuskeli, paukutti ja huuteli osapuilleen parikymmentä miestä, kaiketi läheisten talojen palvelusväkeä. Torpan hirsiset seinät olivat nousseet jo lähelle harjakorkeutta, sikäli kuin Nils tiesi mitään rakentamisesta, ja se alkoi jo näyttää likimain talolta, vaikka eristeinä käytetyt sammalet roikkuivatkin edelleen hirsien välistä. Torppa oli monin verroin suurempi kuin aittahuone, mutta puolet pienempi kuin Eerolan päärakennus. Aamupäivän auringon valo hellitteli ovenpuoleista, vaaleaa seinää.

Ei selvästikään ollut vielä evästauon aika. Pari työmiestä vilkuili toiveikkaasti leipien ja piimän suuntaan - tai ehkä sittenkin Liisan? - mutta viimeisten seinähirsien parissa askaroiva Otto patisti heidät takaisin töihin, eikä kukaan väittänyt vastaan. Niin, Otto. Häntä Nils oli tietysti tullut katsomaan, kielloista huolimatta. Olisiko hän muka voinut pysyä poissa? Hän ei yleensä mieltynyt minkään alan priimuksiin, mutta Oton työn katseleminen oli poikkeuksetta silkkaa hupia. Työmaalla hän oli kotonaan, ei kompuroinut tai takellellut vaan piti asiat hallussa. Hän näkyi tulevan toimeen kaikkien kanssa, vaikkakin ehkä vain johtajana. Muut kävivät vähän väliä kysymässä häneltä neuvoja, sillä tiesivät hänen osaavan parhaiten. Jussi saattoi olla tulevan torpan isäntä, mutta Otolle annettiin itsestään selvästi vastuu rakennustöistä. Ja hän oli Nilsin mies. Hän puhui salvoksista, vaarnauksista ja seinäsammalista, tiiraili hirsiin veistettyjä lovia ja mittaili niitä sormillaan. Välillä hän huudahti kysymyksen kauemmas, vastasi toisten askarrutuksiin tai kiirehti auttamaan seinien pystyttämisessä. Tiesiköhän hän, miten merkillisen viehättävää kaikki se oli?