Taas niityt vihannoivat

Luku 21, jossa koetetaan saada sanottua

Otto meni yöksi kiltisti aittaan. Hän ei ollut oppinut läksyään, mutta ei hän myöskään aikonut vaarantaa onneaan saman tien. Jos Antti olisi tässä vaiheessa saanutkin tietää asioiden oikean laidan, Otto olisi menettänyt järkensä. Nyt hän sai kömpiä sänkyyn iloisena, vaikkakin yksin.
"Mitenkäs sinä nuin hörötät jos mualima kuatu?" Vilho vinoili hänen ilmeelleen. "Näätät hölömömmältä ku ylleesäkkää."
Otto tiesi, että hänestä paistoi vain hitonmoinen hykerryttävä ilo, jota ei saanut suitsittua. Hänen tulevaisuutensa näytti niin omituiselta, että hän tuskin tunsi itseään. Hän oli jo saanut kaiken mitä oli pyytänyt, mutta nyt hän saisi vielä enemmän. Hän veti peiton hymynsä päälle.
"Meenootko kertoo vae pittääkö kysyvä?" Vilho kysyi.
"Kunhan juteltiin", Otto mumisi.
"Niin varmaan. Ja sitte murheessaes juttelit Niilon kansa iltaan asti. Kaalakkaen nyyhkyttelittä."
"Ehkä sitten niin", Otto hymähti. Hänen olisi varmaan kuulunut kiusaantua, sillä Vilho kurottautui kärkkäästi alaspäin yläpedistään, kulmat kurtussa.
''Jussi näk ikkunasta että isäntä laetto oekeen kahvit", Vilho sanoi. "Kaet sillä nyt jottaen asijata oel?"
"Oli kai, mutta enpä muista, mitä", Otto härnäsi ja virnisti seinähirsille. Suurta salaisuutta olisi hauska liekutella vielä jonkin aikaa Helsingin-reissun rinnalla, eikä isäntä sitä paitsi ollut antanut lupaa kertoa muille.
"No hitto, eepä tuota lienö välikskään tietee", Vilho tuhahti ja vaihtoi asentoaan.
Hiljaisuus laskeutui joksikin aikaa.
"Hyvä että ee ollu mittään pahhoo", Vilho sitten sanoi. "Enkös minä sanonu?"
Otto äännähti muka unisesti, vaikka ajatukset riehuivat vielä hänen päässään.

Otto oli päivällä keskittynyt ymmärtämään isännän puheesta pääasiat pyyhkiytymättä sanojen mukana ties minne. Nyt hän huomasi, että isäntä oli sanonut, että Otto saisi asua tilalla puolisonsa kanssa. Puolisonsa, ei vaimonsa. Se oli kuulostanut niin luontevalta, ettei Otto ollut ymmärtänyt ihmetellä sitä. Isäntä oli varmaan vain sattunut valitsemaan sanansa oikein, mutta eikö kuka tahansa olisi sanonut "vaimo", jos ei...? Otto käännähti hermoillen selälleen, mutta ei osannut säikähtää kunnolla. Jos isäntä (taivas varjele!) tiesikin jotain ikkunasta tai tulevista asuinkumppaneista, hän ei selvästikään tykännyt pahaa. Eikä hän varmasti tiennyt. Varmaankaan.

Sunnuntain kirkonmenojen jälkeen Nils liittyi mukaan korttipeliin aitan terassilla - polvi kiinni Oton polvessa, tietysti. Otto oli mielissään, mutta ei kysellyt syytä - parhaassa tapauksessa sellaista ei ollutkaan, vaan Nils tuli kavereidensa seuraan. Jussi tervehti häntä iloisesti ja Vilhokin lauhkeasti. Peli saatiin nopeasti käyntiin. Panoksena ei ollut rahaa, mutta Vilho ja Nils uppoutuivat otteluun ihmeen tosissaan.
"Onko tuo muka luvallista?!" Nils parkaisi. "Haa, mutta nyt sinä joudut..."
"Eläpä vielä", Vilho sanoi ja nosti etusormensa merkitsevästi ennen kuin heitti uuden kortin pöytään. "Kato tuosta."
"Vad fan!" Nils huudahti. "Tuo - tuo oli ainakin viides kakkonen! Sinä fuskaat!"
"Kuvittelet vuan", Vilho sanoi. "Se on Oton vuoro."
Otto pelasi sopivan kortin ja katseli rauhassa ympärilleen ja eteenpäin. Vilho jatkaisi ehkä sitten joskus Nilsin vanhempien renkinä. Jussille Oton pitäisi varmaan järjestää omaa maata pienellä rahalla. Ja Nils... Parhaassa tapauksessa he kaikki neljä olisivat kavereita. Tähän tapaan. Nils oli jo viime vuonna onnistunut saamaan isännän korottamaan palkkoja. Hän haluaisi varmaan maksaa palvelusväelle mahdollisimman hyvin, niin kuin Ottokin.
"Eläpä nyvi niitä!" Vilho tokaisi ja huitaisi Nilsin käden pois pelattujen korttien pinon kimpusta.
"Minulla on oikeus tarkastaa!" Nils huudahti tärkeään sävyyn ja yritti tavoittaa pakkaa toista kautta.
...Tai ehkä Vilho pärjäisi Nilsin mielestä pienemmälläkin palkalla.

Korttipeli päättyi Vilhon voittoon, kuten yleensä. Nils ilmoitti happamasti palaavansa sisälle kirjoittamaan, mutta vannoi paljastavansa vielä joskus Vilhon petokset. Jussikin oli lähdössä katsomaan perhettään ja nikkaroimaan viimeisiä huonekaluja torppaa varten. Hän viivytteli kuitenkin ikävän sopivasti, niin että Otto joutui miettimään, lähtisikö sittenkään saman tien töihinsä. Hän halusi tavallaan kysyä yhtä asiaa, mutta se nyt voisi... Hänen jalkansa päätyivät lopulta astumaan ajoissa lähemmäs Jussia. Sanatkin kompuroivat ulos jotenkuten, vaikka Otto ei ollut koskaan oikeasti aikonut sanoa niitä.
"Tuota... sopisiko sinulle, että minä kysyisin vähän, tuota, neuvoa... yhteen juttuun?"
"Sinä minulta?" Jussi kysyi ihmeissään, mutta näkyi ilahtuvan pirusti. "Kysy pois."
Otto ei ollut vielä ollenkaan varma asiastaan, eikä hänen oikeastaan olisi ihan vielä (eikä ehkä milloinkaan) tarvinnut pyytää apua, mutta... No, he puhuivat. Asia tuli selvemmäksi ja nolostus sai Oton vain henkihieveriin. Jussi innostui vähän liikaakin, mutta Otto ei uskaltanut luvata hänelle mitään. Ajatus tuntui vuoroin järjettömältä, vuoroin melkein mahdolliselta.