Taas niityt vihannoivat

Luku 3, jossa tavataan taas

Nils ennätti junaan ja etsi itselleen istumapaikan. Kun juna nytkähti liikkeelle, hän totesi kerta kaikkiaan saaneensa haluamansa. Häntä saattoi hymyilyttää hieman.

Nils istui aloillaan sydän ja sielu huolettoman höyhenenkeveinä ja katseli, kuinka maisemat kelautuivat junan ikkunaruudun takana tasaiseen tahtiin, oikeaan suuntaan. Alkukesän raikkaanvihreät koivut, järvien kimaltelevat selät, vihreät peltomaisemat ja valon raidoittamat kuusikot. Tilojen karjat ja väet ulkosalla kevätelossaan. Miten Nils ei ollut vuosi sitten ymmärtänyt, kuinka uskomattoman kaunista kaikki se oli? Nyt hänen näkemänsä todisti hänelle, että hän todella oli matkalla. Kauas pois, sinne missä hänen juuri nyt kuului olla.

Nils oli elossa. Elossa! Hän suorastaan tärisi kaikesta elinvoimasta, joka täytti hänen suonensa ja sai hänen lihaksensa jännittymään. Juuri tällaiselta kai tuntui kaikista niistä, jotka kirjoittivat elämää ihannoivia, riemua ja kevättä tulvivia romaaneja ja runokokoelmia. Mutta miten he saattoivat istua paikoillaan kirjoittaakseen? Nils ainakin olisi tahtonut juosta ja huutaa, nauraa ja jostain selittämättömästä syystä myös itkeä. Kaikki oli yhtäkkiä ihmeellisen täydellistä ja kävi joka sekunti aina vain täydellisemmäksi. Nils oli tainnut nipistääkin itseään kämmenselästä voidakseen olla varma, ettei nähnyt poikkeuksellisen todellista unta. Totta kai hän oli tavallaan tiennyt, että näin tapahtuisi. Muita vaihtoehtoja ei ollut ollut, mutta... kuitenkin. Ihmeellistä.

Nils viettäisi kesänsä juuri niin kuin oli toivonutkin. Hän voisi hoitaa muuttoonsa ja yliopisto-opiskeluihinsa liittyvät asiat kirjeitse isänsä kanssa, tai sitten ne voisivat jäädä hoitamatta. Kaikki sellainen oli juuri nyt toissijaista. Otto sen sijaan... Nils sipaisi hajuvettä korvalliselleen ja tarkasteli samalla muutakin olemustaan. Hän toivoi, että hänen hintavat vaatteensa vetäisivät Ottoa puoleensa edes hieman voimallisemmin kuin työntäisivät tätä pois. Mitähän Otto ajattelisi, kun... Niin, he todella näkisivät pian. Luoja, Nilsiähän alkoi kaiken lisäksi jännittääkin! Kai sen saattoi ajatella kuuluvan asiaan, mutta häntä ei tosiaankaan tunnettu ihmisenä, joka arkaili toimissaan.

Nilsin tuntevat ihmiset olivat tosin joutuneet vuoden aikana kyseenalaistamaan käsitystään hänestä moneenkin kertaan. Osa hänen ystävistään oli suhtautunut hänen yhtäkkiseen maalaismatkailuinnostukseensakin ihmetellen, mutta useimmat olivat tunteneet hänet tarpeeksi tarkasti osatakseen välittömästi epäillä samaa kuin hänen isänsä. Tovereidensa seurassa Nils ei ollut ottanut asiaan kantaa suuntaan eikä toiseen: ehkäpä hän olikin rakastunut maalla. Se oli epäilemättä käynyt kaikille ilmeiseksi, kun hän ei ollut ollut millänsäkään, vaikka kaikista ihmisistä juuri Albert Sten oli johdattanut Anna Svenssonin poloneesiin ja saanut tämän sen jälkeen hetkeksi istumaan polvelleenkin. Mitäpä Nils enää Annasta, vaikka tämä eittämättä olikin kaupungin viehättävin ihminen? Hänellä oli jotain paljon parempaa. Oli tosin pakko myöntää, ettei Otto varmaankaan asettuisi mukavasti istumaan Nilsin polvelle. Ehkä he kuitenkin voisivat koettaa sitäkin joskus. Kesän aikana. Muun ohessa. Nils kiemurteli paikallaan saman taivaallisen kiihkeän odotuksen vallassa, jota oli tuntenut lapsena hetkeä ennen kuin oli työntänyt kätensä makeispurkkiin.

Asemalaiturille ei ollut juurikaan jääjiä. Nils astui junasta kutakuinkin haltioituneena. Hän veti kiivaasti sisäänsä ilmaa, joka oli täynnä maata, ruohoa ja rakkautta. Koneöljyä ja piipputupakkaakin tosin, mutta pääasiassa uuden kesän vastustamattomia houkutuksia, jotka olivat sekoittaa Nilsin pään.

Hänen oli päästävä Eerolaan mahdollisimman nopeasti.

♦

Vaikka Otto ei varmaan olisi vieläkään saanut ajatella niin, hänestä alkoi tosissaan tuntua, että Nils oli unohtanut hänet. Mikä muukaan häntä olisi voinut viivyttää, kesälomallaan? Ylioppilasjuhlat olivat ollutta ja mennyttä, ja Otto oli nähnyt kirkossa toisia ylioppilaita, jotka olivat siis jo ennättäneet saapua korpeen. Kaipa Nilsille oli saattanut ilmaantua jotain yllättävää, mutta Otto oli lukenut hänen kirjeitään uudelleen (ja uudelleen), ja ne vaikuttivat todellakin käyvän kevättä kohti aina vain nuivemmiksi. Aivan liian nuiviksi. Nyt kirjeet olivat selvästikin loppuneet. Niitä ei kuulunut, vaikka Otto mankui niiden perään joka ikisessä iltarukouksessaan. Hän olisi toivonut saavansa edes selityksen. Mikä oli saanut Nilsin mielen muuttumaan? Oliko hän tullut järkiinsä? Mitä Otto oli loppujen lopuksi merkinnyt hänelle? Olisiko Oton pitänyt tehdä jotain toisella tavalla, jotta olisi merkinnyt enemmän? Vai olisiko hänen pitänyt olla kokonaan toisenlainen?