Taas niityt vihannoivat

Luku 23, jossa opitaan ja ymmärretään

Otto ja Nils ennättivät vielä ruokapöytään. Otto ei ollut niinkään järjissään kuin tuoreeltaan kihlatut miehet tuppasivat olemaan, mutta isäntä kyseli häneltä tietysti arkisia asioita niin kuin aina muulloinkin. Mitä hän arveli viljan tilanteesta ja miltä taimet vaikuttivat - olihan hän kertonut katselleensa niitä koko päivän. Onneksi Otto oli sattunut vilkaisemaan niitä sen verran, että uskalsi antaa suunsa vastata jotain rauhallisen matalaa. Pajuahan siellä oli ollut melkoisesti, ainakin kosteikkojen vieressä...
Nils kohotti kulmiaan ja suupieliään juuri sen verran, että Otto horjahti sanoissaan ja humahti hänen tummien silmiensä kautta kalliolle ja seuraavaan yöhön ja aamuun ja talveen ja...
Kun hän älysi kompastella yskähtäen eteenpäin selostuksessaan - niin niin, niitä he olivat harventaneet paljonkin, niitä pajukoita - Vilho pudisteli jo vaivihkaa päätään huoneen nurkalle.

Oton oli vielä pakko puhua toisten kanssa muutamasta seuraavan aamun työasiasta, joten hän lähti syötyään ulos etsimään heitä. Nils tuli hänen mukaansa, koska ei varmaan voinut muutakaan. Vilhollakin näkyi olevan puolestaan jotain asiaa heille - eikä ihme. Hän seurasi heidän tuloaan aitan kulmalla ja siirtyi lopulta jo valmiiksi nurkan taa.
"Joka päevä vuan hullumpoo", hän sanoi saman tien, kun Otto ja Nils ennättivät hänen luokseen. "Mitteehän hiton pajukoeta työ nyt harvensitta? Vaekka eepähän minun oo nii väliks kaekkee tieteekkää."
Jussikin oli huomannut heidän kokoontumisensa ja kiirehti heidän seuraansa.
"Pyysitkö sinä sitä?" hän kysyi heti Otolta ja käännähti sitten Nilsin puoleen. "Pyysikö se, Niilo?"
"No..." Otto ähkäisi.
"Kyllä sinä pyysit!" Jussi totesi. "Naamasta näkee, että pyysit!"
"Mittee se nyt on pyytäny?" Vilho kysyi.
"No joo, saatoinhan minä..." Otto mutisi.
"Pyysi hän", Nils sanoi.
Jussi löi kätensä yhteen ja töllötti Ottoa suu pyöreänä. Otto olisi toivonut hänen säästävän moiset hämmästelyt suuremmille ihmeille. Tai muille asioille nyt joka tapauksessa. Muiden tekemille.
"Mittee pirua se pyyti?" Vilho kysyi uudelleen, terävämpään sävyyn.
Otto ja Nils olivat kyllä puhuneet, että voisivat kertoa Jussille ja Vilholle. He eivät kai inhoaisi, ja Jussia varmaan kiinnostaisikin. Otto oli silti ajatellut, että kertoisi korkeintaan sitten joskus. Vaikka olisihan ollut outoa, jos he olisivat ennättäneet olla vaikka kymmenen vuotta... Jussi ja Vilho olivat Oton kavereita - ja Otto halusi voida kertoa tällaisen asian joillekuille. Se tuntui vähän kuin kuuluvan asiaan.
"Tuota... pyysin, että jos..." Otto aloitti. Hän haki katseellaan apua Nilsiltä, joka nyökkäsi. Niinpä. Se olisi oikein. Otto veti henkeä. "Mentiin kihloihin."
"Että mitenkä?" Vilho mölähti. Otto hyväksyi saman tien nöyränä, että hän piti koko juttua älyttömän hölmönä, mutta sitten Vilho pehmenikin päivittelevään naurahdukseen, jonka jäljiltä hänen naamalleen jäi epätavallisen suopea virne.
"No kah, onpaha sinulla sitte syytäe olla vähä sekasi."

Jussi kiirehti läimäyttämään Oton selkää ja kättelemään Nilsiä. Otto koetti osata olla, kiitellä ja vastata Jussin kysymyksiin - tämä halusi tietää koko jutun, eikä Vilhokaan vastustellut. Näinkö tämä menikin? Otto etsi toisten sanoista ja katseista vähättelyä tai pahempaa, mutta ei löytänyt sellaista. Niinpä hän antoi Nilsille luvan kertoa kaiken niin tarkasti kuin tahtoi ja intoutui välillä itsekin täydentämään juttua.
"Otto kysyi sen - no niin, tehän osaatte varmaankin kuvitella, miten Otto kysyy tuonkaltaiset asiat", Nils kertoi.
Jussi virnuili tietäväisesti, ja Vilhokin taisi kohottaa toista suupieltään.
"Ja Nils sitten sanoi, että... joo", Otto sanoi.
Nils kääntyi hänen puoleensa.
"Sanoinko minä, että 'joo'?" hän kysyi leikkisästi nuhdellen.
"Etkös sinä suunnilleen?"
Heitä nauratti sillä tavalla kuin tyhjänpäiväiset jutut varmaan aina naurattivat tuoretta kihlaparia, mutta toiset antoivat järjettömyyden anteeksi hymähtäen. He taisivat olla oikeasti iloisia heidän puolestaan. Tai tietysti he olivat. Oton olisi pitänyt ymmärtää jo ajat sitten, mitä kaikkea ihmeellistä hän sai odottaa kavereiltaan. Tämän kerran ja tässä seurassa Otto sai tosiaan olla pihkassa ja kuulostaa löylynkuumassa innossaan vähän hölmöltäkin.