Taas niityt vihannoivat

Luku 24, jossa kohdataan syksy järkevästi

Oton sydän löi, vaikka aurinko painui mailleen aina vain aiemmin ja vaikka tuulenpuuskiin hiipi vähitellen syksyn kalmansurkea tuoksu. Kesäpäivät maleksivat kohti loppuaan. Otto ja Nils tiesivät niiden päättyvän ja surivat, mutta hymyilivät vielä. Syksyn pitäisi tulla ja he päättivät, etteivät pelkäisi sitä. He eivät olleet enää pikkupoikia, joiden sopi sälähtää kappaleiksi mitättömistä asioista.

Tänä vuonna he molemmat vakuuttivat toisilleen, ettei heillä ollut oikeaa hätää. Se oli lähimpänä totuutta, siihen järki päätyi aina uudelleen. Otollekin teki hyvää koettaa käännellä asiat parhain päin. Hän katsoi kaikkea kauempaa ja tyytyi helpommin osaansa. Toistaiseksi he kyllä saisivat nähdä toisiaan vain kesäisin ja joutuisivat eroamaan aina uudelleen, mutta he sopivat ja tiesivät, että vuosien päästä he hymyilisivät yhdessä näille hölmöimmän rakkauden vuosilleen ja ainaiselle suvelleen.

Edellisen kesän viikot eivät olleet jääneet Oton elämän ainoiksi. Hän ja Nils pitivät yhtä, vaikka kaikki ei ollut suukkoja juhannuspolkan jälkeen eikä juhannuksen hääyötä. Otto oli ehtinyt jopa käskeä Nilsin matkoihinsa edellisenä vuonna ja uudelleen vajaa kuukausi sitten, mutta tämä oli silti aina päättänyt jäädä - ja suostua vielä Oton kosintaankin. He olivat kaksi aivan erityisen hyvää ystävää ja olivat molemmat päättäneet yhtä vakaasti pysyä aina toistensa kanssa. He olivat oppineet elämään arkeaan niin kotoisasti... Siksikään heillä ei ollut hätää. He saivat antaa myös viimeisten päivien kulua tasaisen arkisesti, vaikka hukkaankin.

Mutta kun kylmät sadekuurot piiskasivat rei'ille syötyjä tummanvihreitä lehtiä eikä suloista aikaa äkkiä ollut enää viikkoakaan, Otto ja Nils hakeutuivat kuitenkin taas lähekkäin myös päivisin kuin metsäneläimet, jotka aavistelivat jonkin ilkeän jolkottavan lähemmäs. Mutta he eivät olleet metsäneläimiä, vaan osasivat järkeillä asioitaan. He puhuivat kaiken aikaa marraskuusta. Oton lomasta tulisi "valtavan hauska", juuri niin kuin Nils sanoi. Helsinki alkoi kuulostaa turvalliselta, kun Nilskin oli käynyt siellä usein ja kertoi kaikesta tarkasti. Ei siellä edes asunut vain herrasväkeä. Otto ja Nils viettäisivät aikaa Nilsin asunnossa ja kiertelisivät Helsinkiä, kävisivät toreilla... Olisi kylmä, mutta Otto sytyttäisi tulen kamiinaan ja he piiloutuisivat pehmeän peiton alle. Ja sormukset. Sormukset. Otto katseli jo omaansa sielunsa silmin.

He olivat jo kerran olleet erossa yhdeksän kuukautta. He jaksaisivat helposti pari kuukautta lisää, vaikka se olisi sinnittelyä avannolta toiselle hyisessä vedessä jääkannen alla. Sellaisen ajan pystyi ymmärtämään viikkoina, ja melkein päivinäkin. Ja kun Otto sitten menisi Helsinkiin, hän pitäisi huolen, ettei tuhlaisi kultaista aikaansa murehtimalla seuraavia yksinäisiä kuukausia, joita olisi monta - mutta ei liikaa. Ei liikaa.

Mutta aivan ensin Nils joka tapauksessa lähtisi. Siihen oli enää pari päivää eikä siinä ollut mitään ihmeellistä tai erityisen hirveää. Otto arveli kokemuksesta, että kyräilisi aikansa koko maailmaa ja tyytyisi sitten odottelemaan. Häntä kirpaisisi varmaan vähän, mutta ei niin, että sitä olisi tarvinnut murehtia. Hän pärjäisi. Jussi ja Vilho tiesivät, mitä hän mietti. He ottaisivat häntä niskasta, jos hän ei itse saisi. Mutta miksi ihmeessä hän ei saisi, koska heillä ei ollut eikä olisi hätää. Ehkä hän silti joskus kokeilisi jutella Jussin kanssa. Vaikka vain Jussin mieliksi, kun tämä aina oikein mankui häntä tekemään niin ja oli jo alkanut kysellä hänen vointiaan. Jussi ei enää asunut Eerolan tilalla, mutta kävi siellä parikin kertaa päivässä milloin milläkin asialla, joskus vain juttelemassa. Torppa oli lähellä, ja Otto ja Vilho auttelisivat jatkossakin sillä ja sen pellolla jos ja kun ehtisivät töiltään. Oton ei tarvitsisi menettää kaveriaan - vaikka eihän hän ollut sellaista pelännytkään.

Parasta oli, että Jussi oli tosissaan parantanut tapansa perheen päänä. Hän ja Kaisa vaikuttivat viimein tyytyväisiltä toisiinsa - niin tyytyväisiltä, että Jussi oli jo alkanut puhella, että tilavaan pihaan ja pellonlaitaan mahtuisi hyvinkin tepastelemaan myös Veeran pikkusisaruksia. Jopa Aholan Janne oli näemmä antanut vastahakoisen hyväksyntänsä Kaisan nuorelle sulhaselle; hän kuului tervehtineen pariskuntaa tavatessaan. Kaikilla heillä oli kaikki mainiosti - mitä nyt Oton mies lähtisi.