Taas niityt vihannoivat

Luku 9, jossa toteutetaan toivetta

Juhannusjuhlat järjestettiin tänäkin vuonna naapuritila Aholassa. Otto ja Nils pääsivät lähtemään paikalle kahdestaan, kunhan Elli ensin sai esiteltyä Nilsille uuden keltaisen kesäleninkinsä. Ottokin kehui mekkoa parilla kömpelöllä sanalla; Nils tiesi, että hän oli hyvällä tuulella. Kun he kävelivät metsäpolulla turvallisen välimatkan päässä Eerolan piikojen perässä, Otto otti Nilsin käden omaansa ennen kuin Nils ennätti tarttua hänen käteensä. Ele oli kaiketi olevinaan yhtä arkinen kuin aina, mutta tänään sen taustalla oli aivan erityistä iloista jännitystä, joka suorastaan pakotti heidät takertumaan toisiinsa. He juttelivat niitä näitä - vähän epätoivoisista aiheista, kuten koivunlehtien kasvamisesta, juhannuskoivuista ja viime päivien säästä. He olivat matkalla ensimmäisiin juhliinsa pariskuntana. Se saikin jännittää hieman. Nils puristi Oton kättä hetken hieman tiukemmin, ja tämä vastasi samoin. Ympäröivä luonto tuntui hersyttävän vastapuhjenneita kukintojaan vain heidän ilokseen.

Aholan pihalla liikuskeli ja seisoskeli muutamia ihmisiä, ulkoasusta päätellen enimmäkseen varattomampaa väkeä. Otto työnsi kätensä taskuihinsa ja siirtyi hieman kauemmas Nilsistä. Pihan yli kävellessään hän vastasi lyhyesti mutta keveästi tuttujensa "mitäs Otto" -tervehdyksiin ja vaihtoi pari sanaa työasioista. Nils seurasi hänen vierellään, sopivasti erillään, ja katseli ympärilleen. Vilho näkyi jo löytäneen korttiringin rakennuksen kulmalta, ja Elli jutteli naapuritilojen lasten kanssa rappusten vieressä. Melkein kuin arkenakin. Nils ei odottanut juhlista erityisen intresantteja. Kyseessä olisi luultavasti samankaltainen vaisu kokoontuminen kuin edellisenäkin vuonna, mutta seurahan kaupunginkin kalaaseista teki kokemisen arvoisia. Nilsille riitti mainiosti, että hän tunsi Oton. Heidän katseensa tavoittivat toisiaan tuon tuostakin. Vaikka heidän täytyi teeskennellä hyvänpäiväntuttuja, Oton huulille oli asettunut sädehtivän onnellinen hymy, jollaista niille ei olisi voinut edes kuvitella vuotta aiemmin. Se valoi koko hänen olemukseensa itsevarmaa ryhdikkyyttä, kuin hänellä olisi ollut jotain, mistä muilla ei ollut aavistustakaan. Ja niin hänellä olikin. Nils ja hän olivat epäilemättä paikan komein pari. He järjestäisivät itse omat ohjelmanumeronsa.

Enin osa juhlaväestä oli kokoontunut sisälle päärakennukseen. Edellisen vuoden tapaan herrasväen ja alemman kansanosan juhlille oli luonnollisesti varattu omat salit. Kun Otto ja Nils ennättivät tuvan edustalle, Otto alkoi oitis heittää Nilsille hyvästejä: hän rohkeni olettaa, että Nils sulkeutuisi illaksi varakkaan väen joukkoon. Kun Nils kieltäytyi eroamasta, Otto päätteli ilahtuneena, että he aikoisivat jäädä yhdessä seisoskelemaan ulos. Koko illaksi sivuun kaikesta. Todellako? Hän oli valmis tyytymään aivan liian vähään. Nils viettäisi tietysti iltansa palvelusväen puolella. Kun hän ilmoitti sen Otolle, tämä vaikutti hämmentyvän melkein sijoiltaan ja pohtivan hetken, rikkoisiko teko luomakunnan perustavanlaatuisia lakeja. Eikö hän todella ollut itse harkinnut ratkaisua, joka ei johtanut jonkin asteen kurjuuteen? Nilsin ei kuitenkaan tarvinnut vakuutella lausetta enempää, ennen kuin Otto jo antoi itselleen luvan ilahtua ja niellä tympeän järkevät vastaväitteensä, joita inhosi itsekin. Hän alkoi oppia.
"Tulehan sitten", hän sanoi virnistäen - mutta viivytteli kuitenkin hetken vaikeana ennen kuin avasi oven.

Oton oli ollut tavallaan syytäkin arkailla. Heti, kun Nils astui sisään pukuineen ja otti ylioppilaslakkinsa pois päästään, hämärää huonetta hallinnut puheensorina keskeytyi nimittäin äkisti. Käytännössä kaikki pieneen tilaan kokoontuneet nelisenkymmentä juhlijaa kääntyivät katsomaan häntä - eivät niinkään ihaillen, vaan lähinnä kummissaan, tai ehkä peräti säikähtäneinä: mitä asiaa ylioppilaalla mahtoi olla matalaan majaan? Kun Nils käveli itsepintaisesti peremmälle ja istahti seinänvieruspenkille Oton viereen, useampi kuin yksi läsnäolijoista vaikutti pohtivan, uskaltaisiko korjata hänen nolon virheensä ja opastaa hänet hienovaraisesti oikeaan huoneeseen.
"Kannattaisiko sinun nyt kumminkin mennä herrasväen puolelle?" Ottokin kysyi huolissaan.
Aivan kuin Nils olisi voinut suostua sellaiseen. Häntä oli tuijotettu usein aiemminkin, ja tällä kertaa hän tiesi olevansa tismalleen siellä missä pitikin. Hän siis jäi ja koetti jutustella niitä näitä Oton kanssa. Siihen oli kuitenkin vaikea keskittyä. Vaikka Nils yleensä nauttikin huomiosta, tämä oli jo hieman liikaa: hän tuntui estävän juhlien jatkumisen silkalla läsnäolollaan. Väki supatti toisilleen kiivaasti, ja parikin miestä katseli häntä huolestuttavasti kyräillen, kuin olisivat otaksuneet hänen tulleen esittelemään itseään ja varakkuuttaan. Kaiken huipuksi Oton huomattiin olevan puheväleissä Nilsin kanssa, minkä vuoksi häntäkin luonnollisesti toljotettiin. Hän kiusaantui siitä niin, ettei lopulta osannut tai juljennut keskustella nähtävyydeksi muuttuneen heilansa kanssa. Kaaoksen kasautuessa Nils ymmärsi lopulta viikata epäilemättä räikeästi silmiinpistävän puvuntakkinsa viereensä penkille, lakkinsa päälle. Sitten hän omaksui varmuuden vuoksi muitten miesten rennon, leveän ja hieman kumaran istuma-asennon. Niin hän näytti kenties liivistään ja solmiostaan huolimatta hieman enemmän siltä kuin olisi voinut alkaa keskustella vierustovereidensa kanssa luontevasti ojankaivusta ja rakennustöistä.