Taas niityt vihannoivat

Luku 18, jossa tullaan taas tutuiksi

Aamulla Otto vaikutti haluavan ensin varmistaa, heräsikö Nils mielellään hänen vierestään vai oliko hän päättänyt yön aikana jälleen vihata miestään. Niin tietysti. Olisiko Nils mitenkään voinut vihata Ottoa?
Lopulta mies onneksi silitti hänen selkäänsä ja hymyili varovaisesti.
"Huomenta", Nils kuiskasi, "älskling."
Otto vastasi samoin. Hänen elsklinkinsä kalahti niin, niin tutusti. Hänen kosketuksensa hoiti ja rauhoitti. Nils olisi halunnut hukuttautua jälleennäkemisen riemuun ja auvoon,
mutta häntä kaihersi.

Kosketus ei päässyt hipaisemaan hänen sieluaan ja aiemmin vapisuttaneet sanatkin sipaisivat vain pintaa. Oton silmistä näki, että hän tunsi samoin.

Puute oli pieni, mutta sen huomasi kyllä. He olivat vieläkin kaukana toisistaan. Saunakamarin syleily oli hyökynyt helpotuksen voimalla, mutta jo suukko oli ollut hämmentävän arka ja ohut. He eivät olleet lähentyneet edes, vaikka olivat olleet tuntikausia rinnakkain ja tekivät samat asiat kuin aina. Se ei tietenkään ollut ihme. Eivät he olisi vielä voineetkaan tuntea toisiaan kodeikseen. He olivat toistaiseksi pikemminkin kaksi ihmistä, jotka olivat onnistuneet mitenkuten tyyntymään yöksi toistensa viereen selätettyään ankaran riidan. Totta kai Nilsistä tuntui edelleen vähän samalta kuin silloin, kun Otto oli levännyt hänen vieressään vain muodon vuoksi. Asiat saivat vielä mietityttää heitä. Heitä sai vielä aristaa. Silti Nilsiä vaivasi. Oli eittämättä mahdollista, että jotain oli sittenkin sammunut. Tai sammumassa. He olivat kolahtaneet kipeästi vastakkain. Ehkä he eivät...

Vaikka kyllähän he sentään pitivät toisistaan ja halusivat onnistua. He olivat sopineet kaiken somasti ja tyylikkäästi. Nils oli ymmärtänyt olleensa sokea, mutta samaan aikaan hän oli nähnyt Otossa uskon ja tarttunut siihen. Mies oli puhunut urheasti. Kaikki paranisi ennalleen. Ajallaan, kunhan he tottuisivat ja kunhan heidän kolotuksensa paranisivat kokonaan. Olihan Ottoa täytynyt rohkaista keväälläkin.

Haparoivan haalea aamuhetki painoi silti heidän molempien harteilla. He nousivat sängystä jähmeästi puhellen, pukeutuivat ja tapasivat aamiaispöydässä. Otto hymyili vähän ja siirsi puurokattilaa tuttuun tapaansa Nilsin suuntaan. Nils muodosti huulillaan hiljaisen kiitoksen, mutta heidän katseensa eivät viihtyneet yhdessä eivätkä heidän jalkansa alkaneet kiusoitella toisiaan. Se oli täysin ymmärrettävää. Minne heillä oli kiire? Nils odottaisi rauhassa.

Aamupäiväksi he jäivät erilleen, kuten ennenkin. Ehkä he olivat tottuneet siihen. Ja Otollahan oli tietysti töitä. Nilsistä tuntui sitä paitsi helpommalta näin. Ehkä Otostakin. Sekään ei ollut kauheaa. Se oli eh-dot-to-man ymmärrettävää.
Nils koetti olla ajattelematta liikaa ja keskittyä kirjoittamaan. Hän näki silti kaiken aikaa selvemmin, kuinka kaukana heidän kulta-aikojensa arki häämötti.

Päiväruoan jälkeen Otto sitten koputti hänen ikkunaansa. Nils päätti olla siitä ainoastaan iloinen.
"Sanoivat, että meidän pitää painua yhdessä jonnekin", hän sanoi jännittyneenä.
Niin heidän tietysti piti. Heidänhän olisi kuulunut suorastaan paeta omaan rauhaansa estelyistä huolimatta. Nils riisui silmälasinsa, puki takin päälleen ja kipusi ulos ikkunasta.

Metsäretki rinta rinnan tuntui vieraalta. Aamuinen olotila vaikutti vain kärjistyneen. He eivät puhuneet mitään eivätkä katsoneet toisiaan. Sen sijaan Nils keskittyi tutkailemaan ajatuksiaan. Hänen epämääräisen arkailunsa seasta alkoi erottua tarkempia, terävämmin kalvavia hippusia - ikäviä ja vaikeiksi kimpuiksi kiertyviä. Niitä Nils murehti - ja jos jopa hän murehti, Otto teki epäilemättä samoin. Edellisen illan pitkällistä kipuilua ja kädenvääntöä, jossa kaikki inhottavat epäilykset oli nyhdetty esiin. Ja sitä aiempia asioita. Erityisesti niitä. Halkovajaa. Rintaa viiltänyttä tuskaa. Ja tulevaakin. He olivat päässeet juhannuksen jälkeen ajelehtimaan jo kertaalleen kauas väärään suuntaan, eikä Nils ollut huomannut mitään! Osasiko hän lainkaan elää sulhasena? Oli helppo vannoa kaikenlaista, mutta mitä jatkossa todella tapahtuisi? Olihan totta, että Otto oli kavahtanut Nilsiä aamulla, ja että sittemmin he molemmat olivat...