Taas niityt vihannoivat

Luku 8, jossa hermoillaan ja laittaudutaan

Otto näki Nilsiä aivan liian harvoin päiväsaikaan, mutta yhtenä lämpimänä iltapäivänä tämä asettui kirjan kanssa laitumen vierellä kasvavan koivun alle. Hän loikoili selällään, keinutteli jalkaansa toisen päällä ja käänteli sivuja harvakseltaan. Hän näytti niin huolettomalta (ja hyvältä), että Oton mieli lepäsi - ja että Vilho alkoi tuota pikaa jurnuttaa herrastelusta ja "rakkaasrommaaneesta". Kyllä Otto älysi häntä, tavallaan. Rengeillä oli eittämättä hitosti töitä. Ne olivat kuitenkin heidän töitään, eivät ylioppilaiden. Nils olisi varmasti auttanut, jos Otto vain olisi pyytänyt. Olihan hän aina välillä autellutkin, ja kysellyt lisää tekemistä, mutta Oton mielestä hän oli ansainnut lomansa. Toivottavasti hän oli löytänyt alleen tarpeeksi mukavan viltin.

Illalla, kun Otto ennätti Nilsin huoneeseen, hän huomasi, että yöpöydällä ollut kahden kirjan pino oli kasvanut päivän aikana melkoisesti. Ainakin päällimmäisen opuksen selkämyksessä näkyi olevan vierasta kieltä. Mahtoiko olla ruotsia vai ranskaa? Nils oli tosiaan aika viisas, ja silti Otto sai istua hänen sängyllään katselemassa, kun hän puhdisti lasejaan liinalla.

Kun Otto kysyi uusista kirjoista, Nils käännähti tuolillaan hänen puoleensa. Hän selitti innokkaasti tutustuneensa sattumalta pastorin tyttäreen ja päässeensä penkomaan tämän kirjahyllyä. Hän viiletti eteenpäin kertoilemaan lainaamistaan romaaneista ja pappilan vieraanvaraisesta väestä, mutta Otto ei osannut seurata häntä. Heti, kun Nils oli maininnut pastorin, Otto oli jähmettynyt tuijottamaan sielunsa silmin kirkonmiehen vakavaa ja arvostelevaa katsetta, sitä samaa, jonka tämä loi seurakuntansa yli saarnastuolista ja joka tuntui näkevän salatuimmatkin ajatukset. Se ei varmaankaan ollut totta, eikä pastori edes älynnyt moittia juuri Oton kaltaisia ihmisiä, mutta Otosta tuntui silti oikealta painaa päänsä. Tätä nykyä hän kyllä toisteli itselleen, ettei hänen tekemänsä rikos ollut mitenkään erityisen hirvittävä, ettei Nilskään hävennyt ja että jossain oli oltava paljon muitakin samanlaisia. Mutta ei Otto sentään olisi uskaltanut...

"Minä en tiedä, kannattaako meidän olla kirkon ihmisten kanssa", hän sanoi.
Nils keskeytti värikkään, iloa tihkuvan kuvauksensa papin Lempi-tyttären kirjakokoelmasta. Hän kurtisti kulmiaan aavistuksen.
"Mietin sitä", hän sanoi nyökäten ja laski silmälasinsa pöydälle painokkaasti, selkä arvokkaan suorana. "Mutta arvioin, ettei meillä ole syytä huoleen. Mistä pastori saisi tietää? Hän vaikutti sitä paitsi olevan mitä sydämellisin mies."
Nilsin silmissä tuikki varma, innostunut kipinä, kun hän jatkoi:
"Ja ajatteles tätä näin: jos pääsen tutuiksi pappilan väen kanssa, he eivät takuulla usko minun syyllistyvän moraalittomuuksiin, vaikka näkisivät minut itse teossa. Voisin selittää, että kompastuin päällesi ja että paitasi aukesi siinä sivussa, eivätkä he epäilisi mitään. Niin se toimii, usko pois."
Niin... no, kaipa se sitten toimi vähän sillä tavalla. Nils oli tosiaan miettinyt asiaa - tarkemmin kuin Otto. Hänen puheessaan oli vissiä järkeä, kunhan Otto vaiensi omat epäilyksensä.
"Meillä on ehdottomasti hyvä olla suhteita herrasväkeenkin, ja minä osaan pitää niitä yllä", Nils sanoi ja pysähtyi hetkeksi katsomaan Ottoon. "Luotathan minuun?"
"Totta kai", Otto vakuutti kummempia empimättä. Nils hymyili hänelle tyytyväisenä.
Pappisväen kanssa veljeily tuntui Otosta toki hullunrohkealta, mutta siinä oli tarkemmin ajatellen omat etunsa. Nils tiesi sitä paitsi takuulla, mitä teki. Hän sai kaiken kuulostamaan yksinkertaiselta ja helpolta. Ehkä se olikin sellaista hänelle. Hän oli hyvä ihmisten kanssa, eikä hänestä siveänä nuorena miehenä arvannut millään, millaisia asioita hän hommaili ja kenen kanssa.

Kun Otto rauhoittui miettimään asiaa tarkemmin ja pakotti itsensä näkemään pappilan vain yhtenä rikkaana talona muiden joukossa, Nilsin innokas pajatus alkoi lämmittää hänen mieltään ja koko juttu alkoi tuntua aika onnekkaalta. Viime päivinä Nils oli alkanut vaikuttaa aika tyytymättömältä. Oli selvästi hyvä, että hän oli löytänyt seuraa - ja varmasti vielä parempi, että toisesta ylioppilaasta. Otto uskoi kyllä, että Nils todella nautti olostaan Eerolassa kuten sanoi, mutta tietysti tämä viihtyisi vielä paremmin, kun pääsisi välillä kukkiville verannoille ja viihtyisiin huvimajoihin kaltaistensa seuraan, puhumaan kirjoista jollekulle, joka oli itsekin joskus lukenut sellaisia ja osaisi sanoa jotain viisasta takaisin. Miten Otto oli kuvitellut voivansa kieltää häneltä moisen ilon omien epäilystensä vuoksi?