Just one tear//IN FINNISH

20. King's POV

Words 1127
****
Naputtelen sormiani pöytään, ja tarjoilijat vähänväliä vilkuilevat minua. He kuiskivat keskenään ja minä tuhahdan heille. Hekin voisivat sanoa asiansa suoraan, eikä kuiskailla selkäni takana.

Pian ovet aukenevat ja Christian astelee sisään. En kumminkaan kiinnitä hirveästi huomiota tylsään veljeni, vaan siihen, että hän on yksin. Missä Alexandra on?

"Hei vaan." Christian sanoo ja istuu minun oikealle puolelle. Tarjoilijat viimein tuovat ruoan meidän eteen, mutta minä en kiinnitä huomiota nyt siihen.

Olen lukinnut katseen veljeeni, mutta hän ei sitä oikeastaan huomaa. Yskäisen ärsyyntyneenä ja Christian viimein kääntää katseensa minuun.

"Niin? Oliko sinulla jotain asiaa?" Hän kysyy ja minä mietin miten tämän asian muotoilisin.

"Miksi tulit yksin? Missä Alexandra?" Kysyn muina miehinä.

"Hänelle tuli huono olo. Alexandra meni siis lepäämään." Christian sanoo ja minä tuhahdan. Hänellä ei varmasti ole huono olo. Hän välttelee minua.

"Minä menen huomenna Alexandran kanssa käymään kaupungissa. Pitää käydä hommaamassa paras suunnittelija." Veljeni sanoo, mutta minä en reagoi asiaan ollenkaan. En edes silmäni räpäytä. Mitä tämä juttu edes minua liikuttaa?

"Hyvä on." Lopulta sanon, kun Christian näyttää odottavan minulta vastausta.

Loppu ruokailu menee kaikessa hiljaisuudessa. Näin se aina menee. Kumpikaan meistä ei yleensä puhu yhtään mitään. Keskitymme vaan omaan ruokaan, eikä tämä ole enää edes kiusallista.

Minun ja Christianin välit eivät koskaan ole olleet mitenkään hyvät. Lapsina riitelimme aina, eikä mistään tullut yhtään mitään.

Teininä minä vein kaikki Christianin naiset. Hän oli minulla aina vihainen, enkä sitä kyllä ihmettele.

Hän on varmasti todella iloinen, kun hänen kihlattunsa suorastaan vihaa minua. Tai niin hän antaa Christianin olettaa. Minä olen varma, että hän ei vihaa minua. Hän ei halua vihata minua, mutta hän ei myöskään halua tykätä minusta. Kyllähän sen hänestä näkee.

Mutta asia on niin, että minä aion korjata tämän asian.

****

Oveeni koputetaan ja minä murahdan tyytymättömänä. Minä sanoin, että en halua ketään vierailijoita. Miksi on niin vaikeaa ymmärtää?

Kävelen ovelle ja avaan sen. Edessäni seisoo Eleonora. En tällä hetkellä jaksa häntä ollenkaan. En ole jaksanut häntä vähään aikaan.

"Mites sinulla menee?"

"Voisitko poistua?" Tiuskaisen hänelle, mutta Eleonoran ilme ei synkkene sitten yhtään. Miksi hänkään ei pelkää minua?

"Sinä taidat tarvita jotain piristystä, vai?"

"Oletko sinä kuuro? Häivy!" Suorastaan huudan hänelle ja nyt hän hieman säpsähtää. Näen hänen silmissään hiukan pelkoa ja olen todella iloinen saavutuksestani.

"Mikä sinulla oikein on?" Hän vielä kysyy, mutta minä lämäytän oven hänen nenän edestään kiinni. Miksi ihmeessä hänet päästettiin tänne? Tai miksi hänet edes päästettiin koko linnaan? Naisten tulosta pitää aina ilmoittaa minulle etukäteen.

Olen ollut Eleonoran kanssa kaikkein eniten. Toivottavasti hän ei luule, että hän on eristysempi kuin muut. Jos luulee, niin se asia tulee pian muuttumaan.

"Löntty!" Karjun niin kovaa, kun kurkustani lähtee. Löntty on lähellä minun huonetta ja varmasti kuuli huutoni. Hän on neuvonantajani ja hoitaa lähes kaikki asiani.