Just one tear//IN FINNISH

Epilogue 2

Herään jälleen vauvan itkuun. Gabriel ei oikeasti näytä tykkäävän nukkumisesta. Hieron väsyneitä silmiäni ja nousen ylös. Ulkona on vielä pimeää, joten minulla on vielä aikaa nukahtaa ja vetää lyhyet unet.

Katson vieressä nukkuvaa enkeliäni, joka itkee jälleen unissaan. Päätän kumminkin ensin käydä poikamme luona, että voin sitten palata sänkyyn ja vetää Alexandran kainalooni.

Kävelen puolivuotisen poikani luo ja nostan hänet syliini. Hymy nousee huulilleni, vaikka olenkin aivan helvetin väsynyt. Minä olen nykyään se, joka nousee hoitamaan poikaamme. Olen sanonut Alexandralle, että hänen ei sitä tarvitse tehdä. Hän on kokenut jo aika paljon.

Poika simahtaa lopulta uudelleen ja lasken hänet alas. Menen takaisin sänkyyn ja vedän Alexandran kainalooni. Tiedän, että hän näkee painajaisia, mutta Alexandra on sanonut minulle monesti, että en saa herättää häntä. Painajaiset ovat ainoita asioita milloin Alexandra kohtaa siskonsa. Ne tuntuvat hänestä niin todelta.

Tällä kertaa Alexandra näyttää kumminkin heräävän ja hieroo silmiään. Hänen poskensa ovat märät ja hän kääntyy katsomaan minua.

"Kävitkö sinä pojan luona?" Alexandra kysyy ja pyyhkii poskensa. Minä nyökkään ja vedän Alexandran kainalooni. Silittelen hänen hiuksiaan siihen asti, kunnes hän nukahtaa.

Minä haluaisin sen vanhan Alexandran takaisin. Eläväisen ja hauskan. Nykyään hän ei ole enää kumpaakaan. Hän ei naura tai tee yleensä yhtään mitään. Hän voi joskus olla parvekkeella tunteja ja katsella taivaalle.

Alicen kuolema otti todella koville, eikä se ole edes ainut asia. Lääkäri kertoi, että Alexandra ei voi saada enää lisää lapsia - me ei voida saada. Tiedän nimittäin, että Alexandra haluaa tytön. Hän rakastaa poikaamme, mutta tuntuu, että hän ei ole enää ollenkaan läsnä meidän elämässä. Olen yrittänyt puhu tästä hänelle, mutta Alexandra ei kuuntele.

Lopulta silmäluomeni alkavat tuntu todella raskailta, enkä jaksa pitää niitä auki. Heti ne suljettuani nukahdan.

****

Olen iltapäivällä palaamassa huoneeseemme ja toivon todella, että tällä kertaa Alexandra kuuntele minua. Meidän poika tarvitsee häntä - minä tarvitsen häntä.

Vartijat avaavat minulle oven ja katselen ympärilleni. Gabriel nukkuu kehdossaan ja huomaan parvekkeen oven olevan auki. Menen sinne ja huomaan Alexandran katsovan jälleen taivaalle.

"Meidän pitää jutella", sanon ja Alexandra kääntyy katsomaan minua. Hän nyökkää surullisena ja siirtää katseensa takaisin taivaalle. Minä kävelen hänen viereensä ja pakotan katsomaan minua.

"Minä tiedän, että sinä ole surullinen, Alexandra. Minäkin olen. Sinun ei kumminkaan pidä jäädä murehtimaan asioita loppuelämäsi ajaksi. Luuletko, että Alice haluaisi sitä? Minusta tuntuu, että ei haluaisi. Sinun pitää osata päästää irti. Tiedän, että se ei ole helppoa, enkä käske sinun unohtaa sisartasi. Haluan vaan, että olet läsnä. Haluan, että sinä muutut takaisin eläväksi ja aurinkoiseksi omaksi itseksi. Minä ja Gabriel kaipaamme sinua", sanon ja Alexandra katsoo minua. Hänen silmistään vuotaa kyyneliä ja lopulta hän halaa minua.

"Olen pahoillani, William. Ja sinä olet oikeassa. Minä en ole ollut läsnä sinun tai poikamme elämässä. Minun pitää ryhdistäytyä. Minun on vaan niin vaikeaa päästää irti", Alexandra sanoo ja vetäytyy hieman kauemmaksi.

"Minä tiedän sen. Sen on vaikeaa. Sinun pitää kumminkin tehdä se. Sinun siskosi olisi sinusta varmasti todella ylpeä. Käy vaikka hänen haudallaan. Puhu hänelle. Se auttoi minua vanhempieni kohdalla", sanon ja Alexandra nyökkää.