Sen kutsuu elohon

Luku 1, jossa kuullaan kummallinen ehdotus

(Huom.! Tarinassa on epäsuoraa seksin kuvausta ja muuta seksuaalissävytteistä sisältöä sekä alkoholinkäyttöä.)

Nils onnistui viimein työntämään avaimen lukkoon ja avaamaan oven. Yrittäessään sisälle hän kuitenkin kompastui kynnykseen ja rymähti rähmälleen eteisen matolle. Hänen äitinsä tyylittömät kengät kopisivat saman tien hänen nenänsä eteen. Aina väijymässä, keskellä yötäkin. 

"Taasko sinä olet humalassa?" äiti henkäisi suomeksi.
"En ole", Nils yritti hoiperrellessaan takaisin jalkeille. Kaikki tuntui huteralta.
"Kulta, Nils on taas humalassa", äiti kieli heti ruotsiksi miehelleen salonkiin.
Miksi kysyttiin, jos vastauksella ei ollut merkitystä? Käsittämätöntä.
Olof Bergkin saapui tavan vuoksi jälleen todistamaan poikansa rappiota. Nils nojasi eteisen seinään eikä katsonut isäänsä. Hän ei olisi taas jaksanut tätä teatteria. Väsytti. Onneksi isä ei sentään yrittänyt enää esittää liian yllättynyttä. Saarnakaan ei kuulunut olevan erityisen mittava tai kunnianhimoisesti rakennettu. Perheen kunnia, tulevaisuus, viina vei turmioon...
Nils pääsi nopeasti yöpuulle.

Nilsin huone oli tosin aivan liian kaukana, ja vielä yläkerrassa. Nils rämpi tarpeettoman pitkät ja jyrkät portaat ylös. Hän tiesi vanhempiensa katselevan häntä. Mitäpä siitä? Nils teki mitä lystäsi. Mitä tekemistä hänellä oikeastaan enää oli perheensä kanssa? Hänhän oli käytännössä aikuinen. Vuoden päästä... niin, vuoden päästä hän lähtisi Helsinkiin. Kauas. Siellä kukaan ei olisi vahtimassa. Tai vaatimassa mitään.

Yläkerran käytävä oli niin kapea, että sen keskellä oli mahdotonta pysyä. Ehkä Nils oli tosiaan juonut vähän liikaa. Onneksi Ida oli jo nukkumassa eikä nähnyt, kun isoveli joutui ottamaan tukea seinästä. Sillä keinoin Nils selvisi ovelleen huoneen päähän ja pääsi sulkeutumaan omaan rauhaansa. Musteen tuoksu ja tekemättömien koulutöiden löyhkä ympäröivät hänet. Hän heitti kevättakkinsa nojatuoliin, riisui solmionsa ja rojahti sängylleen.

Vanhemmat kuuluivat keskustelevan huoneessaan. Nilsin ei tarvinnut kuunnella, mistä oli kyse. Mitä hän oli tehnyt väärin joutuakseen syntymään tällaiseen hirveään perheeseen? Tietenkään hän ei olisi saanut, tietenkin hänen olisi pitänyt,
pitänyt,
pitänyt...

Ajattelihan Nils tulevaisuuttaan.

Isä sai heittää elämänsä hukkaan... mutta Nils ei... suostuisi...

Aamulla Nils heräsi jyskyttävään tuskaan. Tuntui, kuin hänen päänsä olisi voinut haljeta hetkellä minä hyvänsä. Vaikka itsehän Nils kai oli sitä kerjännyt - ja olihan hän jo alkanut tottuakin.

Ilta oli kyllä ollut paras aikoihin. Anna Svensson olisi aivan varmasti tuota pikaa istahtanut Nilsin polvelle. Jos Nils ei olisi kumonnut juomiaan kilpaa Johanin kanssa, koko kevään jatkunut harmillisen yksipuolinen lemmenafääri olisi hyvinkin voinut muuttua kauniiksi romanssiksi.

Nils vilkaisi peiliin. Hän joutui myöntämään, ettei juuri nyt näyttänyt unelmien sulhasmieheltä, vaan pikemminkin vainaalta; kivulias olo helotti kalpeasta ihosta ja verestävistä silmistä. Vaikutelma sopi ehkä riutuvalle runoilijalle, muttei ikimaailmassa Bergien kotitalouteen. Nils koetti pelastaa tilannetta pesemällä kasvonsa ja valelemalla itseään kölninvedellä. Kammattuaan hiuksensa ja puettuaan solmionsa hän uskoi voivansa näyttäytyä perheelleen. Luojan kiitos hän oli pahimpinakin hetkinään keskimääräistä charmantimpi tumma komistus.

Nils erotti paistetun lohen etovan löyhkän heti, kun avasi huoneensa oven. Hän ei voinut sietää kalaruokia, mutta silti niitä oli pöydässä usein. Kai hänen perheensä tahtoi kiduttaa häntä. Mutta että aamiaisell... Tai ei, kellohan kävi itse asiassa jo puolta päivää. Yhtä kaikki oli edelleen aivan liian aikaista lohelle.