Sen kutsuu elohon

Luku 3, jossa tullaan petetyksi

Kansallisromanttinen maisema peltoineen, järvineen, metsineen ja tönöineen oli lipunut junan ikkunoiden takana yksitoikkoisena jo niin kauan, että radan täytyi kulkea ympyrää. Viimeisin asema oli ohitettu ajat sitten, eikä siinäkään ollut ollut paljon katselemista. Nils oli istunut vaunun epämukavalla penkillä suurin piirtein ikuisuuden. Hän alkoi jo menettää uskonsa valoisampaan tulevaisuuteen. Olihan hän ennenkin matkustanut samaan suuntaan, mutta silloin päämääränä oli ollut Helsinki, eikä ankeita maisemia ollut tarvinnut ottaa vakavasti. Matkustajien joukossa oli nytkin joitain onnekkaita oululaisia, jotka näkyivät matkatavaroistaan ja vaatteistaan päätellen olevan matkalla etelän suuriin kaupunkeihin. Oulusta oli kaikkialle kohtuuttoman pitkä matka. Eikö Nilsin isoisä olisi voinut perustaa tehdastaan mieluummin vaikkapa Vantaanjoen kuin Oulujoen varrelle? Olisihan maassa jokia riittänyt.

Niin tai näin, tällä kertaa Nils ei matkannut kohti sivistystä. Hän oli takuulla ainoa tarpeeksi uhkarohkea kaupunkilainen junassa, joka aikoi kartoittamaan tuntematonta erämaata. Tällä kertaa hän katseli uudenlaisella mielenkiinnolla myös vaunun täyttäviä kumaraan painuneita maalaismiehiä ja iäkkäitä pariskuntia, jotka olivat kaiketi palailemassa kotiin kaupunkimatkalta. Heidänlaisensa ihmiset olisivat Nilsin naapureita kesän ajan. Ajatus ei tuntunut järin hohdokkaalta, mutta Nils hymyili silti tyytyväisenä: kesäloma maalla oli todellinen onnenpotku.

...Kyllä, kyllä. Koko ajatus maaseutumatkailusta oli alun perin Nilsin perheen keksintöä, ja Nils oli kai aluksi ollut jyrkästikin sitä vastaan. Hän oli kuitenkin tajunnut nopeasti, ettei perhe ollut selvästikään harkinnut ilkeää juontaan loppuun saakka. Suunnitelmassa oli pari olennaista porsaanreikää. Nilshän pääsisi kuukausiksi kauas kotoaan! Maaseudulla hänenlaistaan kaupungin kasvattia kohdeltaisiin hänelle kuuluvalla aikuisen miehen arvokkuudella, eikä häntä varmaan muistettaisi edes pitää silmällä. Harkittuaan ehdotusta viikon päivät Nils oli siis suostunut siihen mielihyvin ja nauttinut isänsä hämmentyneestä ilmeestä. Tämä oli varmaankin kuvitellut joutuvansa juonimaan lisää saadakseen poikansa pois jaloistaan ja kaupungin kiroista.

Loman miljöö olisi tietysti voinut olla miellyttävämpi, mutta kaipa Nils oli valmis joustamaan vapautensa tähden. Sitä paitsi, ehkä ilta-auringon valossa kylpevä kammarikin voisi houkutella paperille pari säkeistöä. Maineikkaimmat runoniekathan viettivät paljon aikaa luonnon keskellä, tai ainakin he antoivat ymmärtää tekevänsä niin. Ehkäpä Nilsistä sitten tulisi romanttisen inspiraation puutteessa luontorunoilija, ainakin esikoisteoksensa ajaksi. Tänä kesänä hänellä olisi joka tapauksessa lopultakin aikaa paneutua pidäkkeettä kirjoitustyöhönsä.

Lopulta Nils pääsi nousemaan junasta parin muun matkalaisen vanavedessä. Matkan pääteasema oli yhtä pieni kuin muutkin, ellei pienempi. Keltainen asemarakennus valkoisine yksityiskohtineen yritti kuitenkin parhaansa mukaan näyttää vaikuttavalta. Se onnistui ainakin tyynnyttämään Nilsin pahimmat pelot: aivan kaikki seudulla ei sentään ollut täysin sietämätöntä ja mautonta. Sitä paitsi matka oli nyt tehty ja perhe oli jäänyt kauas taakse. Kuukausiksi. Aurinko paistoi, ja tuuli kävi etelästä (mahdollisesti). Nils tunsi hienoisen toivon sipaisevan sydäntään. Kuka tiesi, miten erinomainen kesästä tulisi?

Eno oli luonnollisesti luvannut viimeisimmässä kirjeessään Nilsille kyydin tilalle rautatieasemalta. Asemarakennuksen pihalla odotteli yksi ainoa kärry hevosineen ja ajomiehineen, joten Nilsin oli suhteellisen helppo osua oikeaan. Ajajankin oli vähintään yhtä vaivatonta päätellä, kuka tulijoista oli kesävieras. Hän näkyikin huomanneen Nilsin jo ennen kuin tämä huomasi hänet. Mies ei tosin vaikuttanut erityisen innokkaalta ottamaan tulijaa vastaan, kunhan istui ja katsoi häntä olkansa yli. Kun Nils oli puolessa välissä aseman pihaa, mies ymmärsi sentään laskeutua alas rattailta.
"Sinä olet Eerolaan tulossa?" hän tokaisi, kun Nils seisahtui hänen eteensä.
Nils vastasi myöntävästi, vaikka ei tiennytkään enonsa tilan nimeä. Nilsin äidin tyttönimikin saattoi tosin olla jotain Eerolan suuntaista, joten tuskin Nilsiä oltiin viemässä väärälle tilalle. Renki ei näyttänyt siltä, että häneltä olisi viitsinyt kysellä turhia tarkennuksia. Niin, renkihän ajomies selvästi oli. Hän oli turhan nuori Nilsin enoksi, eikä tilalla kai majaillut Antin ja renkien lisäksi muita miehiä. Tämän yksilön oli sitä paitsi vaikea kuvitellakaan olevan muuta kuin palvelusväkeä. Se johtui enimmäkseen hänen huonolaatuisesta vaateparrestaan, mutta myös hänen muusta ulkoisesta olemuksestaan. Hän oli keskimittainen, vaalea ja jämerä kuin Jukolan Tuomas, eikä hänessä ollut ainuttakaan erityisen mieleenpainuvaa piirrettä - ellei otettu lukuun hänen ainutkertaisen tympääntynyttä ilmettään.