Sen kutsuu elohon

Luku 22, jossa uneksitaan valveilla

Kun Nils seuraavana aamuna heräsi, Otto istui hänen sänkynsä laidalla. Hänen kätensä arkaili jonkin verran ilmassa Nilsin kasvojen päällä, mutta painui sitten arkana takaisin Oton syliin. Hänellä olisi kyllä ollut lupa vaikka mihin.

"Huomenta", Otto kuiskasi.
"Hyvää huomenta", Nils henkäisi. Aamuauringon kalpeat valolaikut laskeutuivat samalla tavoin hänen ja Oton kasvoille. Valo leikki Oton ripsillä ja valui hänen lempeiden siniharmaiden silmiensä yli. Nils venytteli. Heräämisen hetki oli lievästi sanottuna nautinnollisempi kuin yleensä, kun Otto joutui lähestulkoon paukuttamaan peltiämpäriä harjanvarrella saadakseen Jussin ja Vilhon...
"Hetkinen, missä muut ovat?" Nils kysyi. Yläpedit olivat tyhjiä ja pedattuja, eikä Otto varmaankaan olisi katsonut Nilsiä näin, jos muut rengit olisivat voineet marssia sisään ovesta.
"Sanoin niille, että menevät edeltä pellolle", Otto sanoi. "Kello on varmaan puoli seitsemän."
Puoli seitsemän?! Jos maalaisten epäinhimillinen elämänrytmi suhteutettiin tavallisten ihmisten aikaan, puoli seitsemän vastasi suunnilleen kolmea iltapäivällä.
"Mistäs nyt tuulee?" Nils kysyi ja kääntyi kyljelleen Ottoon päin.
"Näytti siltä, että sinua nukuttaa", Otto sanoi, muka tietämättömänä siitä, miten tavattomia puhui. "Ajattelin, että annan nukkua."
Ja Otto oli jäänyt katselemaan Nilsin unta? Nils oli sekä otettu että hämmentynyt.

Kyllä Nils oikeastaan ymmärsi, mitä oli tekeillä. Otto oli nähtävästi sittenkin päättänyt koota itsensä ja pilata tapansa, juuri niin kuin Nils oli toivonut hänen tekevän. Edellisenä iltana Nils ja hän eivät olleet menneet nukkumaan, vaan päätyneet istuskelemaan samalle kalliolle kuin juhannuksena. Nilsin ei ollut tarvinnut varoa tai turvautua tekosyihin painautuessaan Oton kylkeen. Järvessä vietetty hetki oli toki sekin ollut lopulta kiitettävän hätkähdyttävä, mutta kalliolla he olivat viimein tavoittaneet saman kihelmöivän jännittyneen, lämpimän tunteen kuin vieraskamarissa. Se oli ollut edelleen upouusi ja sävyttynyt myöhään valvomisen holtittomuudella. Nils oli tuntenut elävänsä ja olevansa onnellinen. He olivat pitäneet toisiaan kädestä ikään kuin arkisesti ja koettaneet osata puhella samalla toissijaisista asioista. Otto oli tuoksunut järvivedeltä ja niitetyltä heinältä. Honkien latvat olivat huojuneet hiljalleen kesäyön tuulessa, ja jossain kaukana järven vastarannalla, jonne silmä vielä jaksoi kantaa, vieraiden talojen väet olivat kaiketi jo aikaa sitten käyneet unten maille. Lintujen öinen liverrys... Aivan liian pian Nilsiäkin oli alkanut unettaa - samoin kuin Ottoa, joka ei ollut kenties eläessään valvonut yhtä pitkään.

He olivat hiippailleet aittaan muiden nukkuessa! Nilsillä oli toki tutkintoon oikeuttava määrä kokemusta vastaavista operaatioista kotoaan Oulusta, mutta aiemmin hän ei ollut voinut hiiviskellä sänkyynsä kenenkään kainalosta. Hyvänyönsuukkoja hän taas oli saanut viimeksi äidiltään joskus ikuisuuksia sitten. Jos Jussi ja Vilho olisivat heränneet, Nils ja Otto olisivat kai selittäneet harhailleensa eksyneinä. Lähimetsässä. Josta lähti Eerolaan leveä polku, jota Otto oli kulkenut kymmenen vuotta. Onneksi heinänteon ja järvessä likoamisen yhdistelmä oli näyttänyt takaavan sikeät unet, eikä kumpikaan rengeistä ollut edes liikahtanut.

Tällainen käytös ei ollut lainkaan sopivaa vanhimmalle rengille, mutta silti Otto nytkin hymyili Nilsille lämpimästi. Edellisenä iltana hän oli nauranut. Nils ei ollut osannut kaivata sitä, mutta nyt hän ei saanut näkyä mielestään. Oton siristyneet silmät... hän oli näyttänyt aivan uudelta ihmiseltä, ehkä viimein ikäiseltään. Hänellä oli ollut hauskaa - Nilsin ansiosta. Myöhemmin kalliolla Nils olisi melkein tahtonut kutitella miestä kuullakseen lisää matalaa ja lämmintä hekotusta. Se olisi tosin kenties ollut jo vähän liiallista, joten Nils oli tyytynyt ihailemaan arkaa onnea, jonka Otto oli jälleen antanut hiipiä kasvoilleen.

Nils ei ollut aivan perillä siitä, mikä oli saanut Oton tulemaan järkiinsä, mutta hän oli iloinen lopputuloksesta - eikä vain itsensä vuoksi. Oli ihanaa nähdä Otto tällaisena; se sama Otto, joka oli alkukesällä tuntunut kyvyttömältä yhteenkään lämpimään ajatukseen. Kaiken kokemansa jälkeen mies ansaitsi ja tarvitsi jokaisen iloisen hetken, jonka saattoi saada.