Sen kutsuu elohon

Luku 29, jossa pukeudutaan kaupunkivaatteisiin

Otto heräili yöllä monta kertaa ja säikähti aina omituista painoa käsivartensa päällä. Sitten hän muisti, vaikkei ihan ymmärtänytkään. Nils.

"Oletpas sinä mukava siinä."
Otto oli ollut puoli-unissaan rehellisempi kuin hänen oli ollut tarkoitus. Hän oli edelleen ihmeissään: hän ei olisi ikimaailmassa arvannut, että sängyn jakaminen tuntuisi sentään niin oikealta kuin tuntui. Hän oli joskus haaveillut jotakuta täyttämään tyhjän paikan vieressään, mutta ei hän ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt, kuinka viheliäistä hänen olikaan ollut maata yksin. Nils oli lämmin, tiesi tarkasti kuka hän oli ja tahtoi - oikein tahtomalla tahtoi - silti tulla hänen viereensä. Hänen toinen kätensä milloin puristi Oton yöpaidan rintamusta, milloin lepäsi Oton selällä. Kerran Otto uskalsi painaa kasvonsa Nilsin hiuksiin, ja tämä äännähti unessaan tyytyväisesti. Ottoa itketti harvoin. Hän oli saanut tuhatmäärin sen mitä oli kuvitellut voivansa koskaan pyytää. Miten hän ikinä oppisi uudelleen sietämään...?
Kun Otto seuraavan kerran kävisi makuulle, Nils ei enää olisi - -
Ehkä ei olisi ketään enää milloinkaan.

Jos he näkisivät vielä, Nils tuoksuisi varmaan hajuvedeltä eikä maalaissaunan löylyltä.
Jos... he...

Otto heräsi, kun Nils pudisteli hänen olkapäätään. Hän oli jo istuallaan ja näytti huolestuneelta. Hänen hiuksensa roikkuivat hauskasti silmillä.
"Huomenta", hän sanoi ohuesti hymyillen. "Älä säikähdä, mutta muut taitavat olla jo jalkeilla."
Otto säikähti kiellosta huolimatta. Hän ponnahti istumaan ja totesi karun totuuden. Aurinko oli kivunnut taivaalla paljon korkeammalle kuin muina aamuina. Toisten sängyt olivat tyhjillään ja ulkoa kuului hiljaisia työn ääniä. Aamiainen ei kai sentään ollut mennyt ohi.

Jussi ja Vilho eivät olleet mitenkään voineet välttyä näkemästä Ottoa ja Nilsiä tehdessään aamutoimiaan. Otto osasi arvata, miten paljon näky oli riemastuttanut heitä.

Voi sun s...
Oton olisi pitänyt... hänhän oli aina ennen herännyt ensimmäisenä.

Oton mieli kieppui hetken kamalien tosiasioiden ympärillä. Mylläkkä laantui kuitenkin yllättävän nopeasti, ja Otto vaipui uudelleen makuulle hieraisten kasvojaan. Hän ihmetteli itsekin rauhallisuuttaan, mutta vahinko oli jo tapahtunut, eikä sille voinut mitään. Ja mitäpä sen väliä muutenkaan. Ei tällainen ollut mitään verrattuna tulossa oleviin hirveyksiin. Toisethan tiesivät jo, että he olivat yhdessä, vaikka eivät olleetkaan aiemmin nähneet heidän heilasteluaan. Otto pääsisi kyllä yli tällaisesta häpeästä, kaiken muun sivussa. Jussi ja Vilho olivat sentään antaneet heidän nukkua sen sijaan että olisivat tempaisseet peitteen heidän päältään herätykseksi.

Koska menetettävää ei enää ollut, Otto ja Nils koettivat viivytellä vielä hetken sylikkäin. He eivät tietenkään osanneet rauhoittua, joten lopulta he tyytyivät nousemaan jalkeille ja vaihtamaan vaatteensa. Kun he viimein rohkenivat astua ulos aitasta, Jussi ja Vilho olivat saman tien kärppinä paikalla. Molemmat näkyivät yrittävän pitää virneitään ja tyrskähdyksiään kurissa, vaikka Oton ja Nilsin näkeminen oli selvästi aivan liian hulvatonta. Hyvä, että joitain sentään nauratti.

"Hyvvee huomenta", Vilho sanoi luihuun sävyyn, jonka takana piileskeli häijyä naurua. "Nukuittako makkeesti?"
Hän mietti epäilemättä äskeistä näkyä. Eerolan vakaa Otto, ikään kuin oikein esittelemässä, kuinka paljon piti Nilsistä - miehistä. Esittelemässä luonteenheikkouttaan, ja vielä toisen kyljessä. Otolla ei ollut selityksiä. Hän oli halunnut Nilsin viereensä, koska tarvitsi läheisyyttä. Kummallistahan se oli, ja naurettavaa. Sitä oli melkein pakko töllistellä, varsinkin kun oikein Eerolan Otto... Oton olisi pitänyt ymmärtää piilotella tällaiset asiat paremmin eikä suostua kaikkeen. Toiset olivat jo alkaneet katsoa häntä oudommin. Entä tämän jälkeen? Ehkä hän ei enää kelpaisi kenenkään komentajaksi. Pystyisikö hän edes olemaan kenenkään komentajana, kun...?
"Kyllä nukuimme, kiitos kysymästä", Nils sanoi tylyn asiallisesti ja väläytti päälle nenäkkään hymyn, joka tahtoi viestittää, ettei heidän nukkumisjärjestelyissään ollut mitään ivailtavaa ja että nolausyritys koituisi Vilhon häpeäksi. Olisipa Ottokin osannut olla samanlainen.