Sen kutsuu elohon

Luku 24, jossa jutellaan vakavasti riihen nurkalla

Otto seisoi aloillaan, kun ei osannut muutakaan. Hänen toisen saappaansa kanta keikkui vielä aitan kynnyksellä, koska hän ei halunnut astua ihanasta yöstä askeltakaan syvemmälle painajaiseensa.

Vilho oli tiennyt kaiken aikaa, että he...

"Eihän me..." Otto aloitti heikosti. "Ei me..."
Hänen olisi pitänyt osata kieltää kaikki vakuuttavasti. Se olisi ollut vähintä, mitä hän olisi voinut tehdä. Hänen olisi pitänyt...
"Ettäpä hyvinkään", Vilho sanoi ja tuhahti ivallisesti. "Minäkii tok aena Jussin kansa tuolla laella tirskan ja lässytän. Ja pussaelen tallissa. Kavereena vuan."
Oton kädet hikosivat. Vilho tiesi, että he olivat suukotelleet tallissa. Tietysti hän tiesi. Oliko Otto ollut ääliö? Miltä he olivat näyttäneet? Nyt he eivät... He...

"Mistä nyt on puhe?" Jussi mutisi unisesti. Hänen unesta sekainen hiuspehkonsa pilkisti toiselta yläpediltä. Tietysti hänenkin oli pitänyt herätä parahiksi. Otto koetti miettiä kömpelösti, miten nopeasti kumpikin alkaisi kertoa tietoa eteenpäin ja millaista tuhoa siitä syntyisi. Jussin kanssa Otto olisi ainakin halunnut pysyä väleissä, mutta nyt sellaiset asiat eivät kai enää olleet hänen vallassaan.
"Otto yrittää väettee, ettee riioo Niiloo", Vilho selitti Jussille väsyneesti. "Huonosti männöö."
Jussi kohottautui sängyssä käsiensä varaan. Hän tuijotti Vilhoa, kuin ei olisi ymmärtänyt sanaakaan tämän puheesta.
"Kuka riiaa ketä?" hän kysyi hämmentyneenä.
"Otto Niiloo", Vilho sanoi. "Se tykkee poejista."
"Niin kuka?" Jussi kysyi entistäkin kummastuneempana.
"No Otto", Vilho tokaisi. "Ja kaet Niilokkii. Etkö muka oo huomannu? Niillähä on ollu jottaen aenakkii juhannuksesta lähtiin. Kammarissakkii pussaelivat."
Vilhon äänensävy tihkui häijyä, vähättelevää huvitusta. Jussi kääntyi hetkeksi katsomaan vuorostaan Ottoa ja Nilsiä. Ehkä Ottoa armahdettaisiin sentään sen verran, ettei nuorin renki uskoisi syytöksiä.
"Mitä hittoa sinä puhut?" Jussi kysyi. 
"Sitähän se hyysee metässä. Ja tuossa pihamuallakkii justiisa..." Vilho yritti, mutta antoi olla. "Jatka sinä vuan unias kun et ymmärrä mittään."
"Ei kun, mitä?" Jussi vielä kysyi. "Otto ja Niiloko? Eihän semmoinen..."

Otto kääntyi ja lähti ulos, vaikkei oikeastaan huomannut tekevänsä niin. Hän ei ymmärtänyt, minne päin käveli. Oliko sillä väliäkään? Kaikki tiesivät. Kaikki tietäisivät. Kaikki vihaisivat. Kaikki olisi pilalla. Oton pää oli tyhjä ja kipeä. Joku luki siellä sanoja uudelleen ja uudelleen, kuin saarnastuolista. Kaikki ne oli todella sanottu, juuri äsken.

...ainakin juhannuksesta lähtien...

...tykkää pojista...

...kammarissakin...

Eihän semmoinen...!

Otto piti pojista. Sietikin sitä ihmetellä. Hän ja Nils olivat olleet koko kesän tuhoon tuomittuja. Oton olisi pitänyt tietää, että joku ymmärtäisi, mitä he olivat. Hänen olisi... Aina ennenhän hän oli ymmärtänyt varoa katseitaankin!

Otto seisahtui riihen nurkalle, tarrasi hirrenpäähän kädellään ja katsoi näkemättä hiljalleen lainehtivan vainion suuntaan. Nyt hän oli pilannut kaiken. Oman mitättömän elämänsä ja Nilsin tärkeän, pelkästään omaa tyhmyyttään ja parin viikon lystinsä tähden. Mitä hän oli kuvitellut? Hänhän oli vannonut itselleen, että suojelisi Nilsiä. Hän oli päättänyt, ettei alkaisi ilmiselviin typeryyksiin. Mutta ei! Kohta koko kylä tietäisi. Nils joutuisi... Voi helvetti. Otto peitti kasvonsa käsillään. Kaikki oli viimein ollut hyvin, mutta... Oliko hän jostain syystä kuvitellut, että saisi olla onnellinen ikuisesti?

Nils oli seurannut Oton perässä. Hän käveli yökasteisessa heinikossa varovaisesti Oton taakse, aivan likelle. Otto tunsi hänen kätensä varovaisen kosketuksen paitansa selkämyksessä. Niin suloinen ihminen. Olisiko Otto kyennyt ajamaan hänet pois ajoissa, vaikka olisi tiennyt tämän? Hänen olisi pitänyt pyytää Nilsiltä anteeksi, mutta se ei olisi riittänyt.
"Älä huoli", Nils kuiskasi samalla kun asetti kätensä miten kuten hänen ympärilleen. "Älä... huoli. Ei meille käy mitään."
Otto kuuli äänestä, että Nilsiä pelotti - ja syystä. Niin nuori, ja kaikki jo pilalla.
"Voihan olla, että he ymmärtävät", Nils sanoi.
Olivatko he kuulostaneet siltä kuin voisivat ymmärtää? Voisivatko heitä ikinä ymmärtää muut kuin he itse?