Sen kutsuu elohon

Epilogi

Nils oli itkenyt koko junamatkan ja nieleskellyt kyyneleitä kävellessään kurjan, kammottavan kotikaupunkinsa halki. Kotiovellaan hän nosti päänsä pystyyn ja koputti kolme kertaa, koska hänen oli pakko.

Äiti tuli avaamaan. Perhe oli ymmärrettävästi varautunut tekemään hänen paluustaan suurenkin numeron. Jopa arvoisa Olof Berg suostui saapumaan työhuoneestaan, mutta Nils ei osannut tuntea mitään. Hän oli hetken ihmeteltävänä, puhui välttämättömän, pyöräytti Idaa, naurahti tuskaisesti parille huomiolle rusketuksestaan ja tyrkkäsi isänsä maalaamat taulut tämän käsiin. Sitten hän kipusi portaat yläkertaan ja sulkeutui huoneeseensa. Hän jaksoi höllentää solmiotaan hieman ennen kuin kaatui vatsalleen sängylleen, päiväpeiton päälle.

Hän jäi aloilleen. Kun hän hautasi kasvonsa pehmeisiin laventelintuoksuisiin petivaatteisiin, kaikki tuntui ainakin hetken aikaa vähemmän sietämättömältä. Upottavassa lämmössä ja surkeassa unenhorteessa hän saattoi edelleen uskotella itselleen mitä tahansa. Jos hän olikin oikeasti edelleen... Hän itki vain vähän ja unisesti.

Hän ponnistautui istuma-asentoon vasta, kun taloudenhoitaja toi iltaruoan tarjottimella hänen huoneeseensa. Nils riisui takkinsa, liivinsä ja solmionsa. Hän näykki lihapullia ja perunamuusia turtana, kyynelet silmissään. Ne eivät kuitenkaan kirvonneet ilosta, niin kuin hän oli kuvitellut. Kaikki maistui saippualta.

Samalla Nils suostui viimein katselemaan ympärilleen. Kaikki hänen huoneessaan oli säilynyt aloillaan; matto, nojatuoli, kirjahylly, vaatekaappi, peili, työpöytä ja työtuoli, kirjoitustarvikkeet, paperit ja koulukirjat... siivoojat olivat näemmä antaneet ranskanvihonkin pysyä avoimena. Nils olisi aivan yhtä hyvin voinut olla poissa vain pari tuntia. Mutta ei. Sillä välin kun hänen huoneensa oli levännyt pysähdyksissä, hän oli viettänyt kesän sukutilallaan. Hän oli kirjoittanut.
Ja rakastunut.
Luoja,
Otto...

Nils tuuppasi puoliksi syödyn annoksensa yöpöydälle ja kaatui kyljelleen sänkyyn.

Yhdeksän kuukautta.

Toivoton ikuisuus.

Nils alkoi jo nyt unohtaa, miltä Oton kosketus oli tuntunut.
Tutussa huoneessa kaikki tapahtunut alkoi vaikuttaa keksityltä ja vieraalta. Hän halusi pois.
Hänen ja Oton olisi kuulunut...

Tunnit kuluivat, eikä mikään Nilsin maailmassa muuttunut lempeämmäksi.
Kuinka olisi voinutkaan, kun Otto ei...
Lopulta Nils sai sentään vaipua katkonaiseen yöuneen.

Ehkä Nils yritti lähteä kouluun aamulla, ehkä ei. Mikään ei olisi voinut tuntua yhdentekevämmältä. Hän jäi istumaan nojatuoliinsa aamutakissaan eikä päästänyt ketään sisään.

Nils pysyi suljetun oven takana pari ensimmäistä koulupäiväänsä. Ensimmäisenä päivänä flunssaveruke vaikutti vielä menevän läpi. Nilsin äiti toi hänelle myymälästä hänen suosikkisuklaaleivonnaisiaan ja kyseli hieman veljestään. Nils kertoi niin paljon kuin osasi ja jutteli hetken. Ei hän osannut inhota äitiään. Tämä oli aina yrittänyt parhaansa, vaikkei ollut voinutkaan mitään sille, miten hänen miehensä oli kohdellut Nilsiä. Ehkä Nils oli järjestellyt ajatuksiaan maalaisilmassa, ehkä ei. Hän ei jaksanut miettiä. Hän olisi halunnut vain... Kaikkein mieluiten hän olisi kömpinyt äitinsä syliin niin kuin lapsena, kun oli kolauttanut polvensa tai polttanut sormensa kuumassa uunipellissä. Mutta ei hän enää voinut. Nyt hänen täytyi vain yrittää yksin.

Seuraavana aamuna isä jo kutsui Nilsin työhuoneeseensa. Nils riisui työläästi aamutakkinsa, pesi suolaveden jäljet kasvoiltaan ja pukeutui sivistyneemmin. Peilistä katsoi kymmenkunta vuotta vanhempi mies, joka oli aikapäiviä sitten nähnyt maailmasta kaiken näkemisen arvoisen ja jonka toivo häämötti korkeintaan yhdeksän loputtoman kuukauden päässä.