Sen kutsuu elohon

Luku 27, jossa ollaan vielä lähekkäin

Otto ja Nils olivat inhottavasti toisten naurettavina, mutta ei Otto voinut pyytää liikoja. Hänelle riitti, että hän sai olla Nilsin kanssa ja etteivät muut halunneet pilata heidän elämäänsä. Sitä paitsi koko juttu alkoi siirtyä ihmeen nopeasti taka-alalle, kun Jussi rupesi viimein hoitamaan asioitaan kuntoon. Hän mainitsi toisinaan vauvan melkein tyytyväisenä, vaikka hän ja Kaisa tuntuivatkin inhoavan toisiaan. Jok'ikinen juttutuokio meni tiuskimiseksi, mutta he pystyivät silti sopimaan menevänsä naimisiin. Joskus näköjään niinkin. Häät pidettäisiin varmaankin myöhään syksyllä. Kaisa jättäisi niiden jälkeen piianpaikkansa, ja pari majailisi Eerolan nurkissa siksi kunnes heidän torppansa saataisiin rakennettua. Se voisi valmistua ennen juhannustakin, jos talkoisiin saataisiin väkeä. Varmasti saataisiin: lähitienoiden naimattomat miehet olisivat sen verran iloisia, kun Jussi olisi poissa pelistä. Otto ja Vilhokin ehtisivät varmaan autella enimpien kanssa. Vauva syntyisi talvella Eerolaan, mutta pääsisi ensimmäisenä kesänään omaan taloon.

Otto oli mielellään mukana suunnittelemassa. Nyt, kun hän ei enää osannut olla murehtimatta ajan loppumista, hän koetti keskittyä edes hetkeksi ajattelemaan kaikkea tätä tavallista ja uskottelemaan itselleen, että aika Nilsin lähdöstä hänen paluuseensa saattaisi kulua nopeastikin. Ajatus keväästä tuntui kuitenkin oudolta. Mahtaisiko se tulla koskaan? Otosta tuntui, että hän kaipaisi Nilsiä niin, että olisi väistämättä vainaa jo vuodenvaihteessa. Olihan ihmisiä kuollut vähempäänkin. Ja jos Otto jäisi henkiin ja kestäisi istuskella sydäntalven julmien pakkasten yli yksinään pirtin hämärässä, millaisissa sielun ja ruumiin voimissa hän mahtaisi olla keväällä?

Jäljellä olevat päivät olisi pystynyt laskemaan yhden käden sormilla, vaikka osa sormista olisi puuttunut. Se oli aivan liian vähän, mutta Nils oli kuulemma jo viivästyttänyt lähtöään niin paljon kuin mahdollista. Nyt hän olisi kotonaan vain päivää ennen kuin hänen koulunsa alkaisi. Se kuulosti aika vaaralliselta; Otto toivoi, että hän pystyisi keskittymään opiskeluihinsa. Vaikka totta kai hän pystyisi. Ei hän ollut tähänkään mennessä heittäytynyt avuttomaksi, eikä ero edes tuntunut huolestuttavan häntä ihmeemmin. Ja sittenkö hän muka itkisi Oton perään? Mitä pirua?

Oton oli syytä huolehtia enemmän omasta pärjäämisestään. Hänen keuhkojensa tienoilla viipyi kaiken aikaa kipeä, hätäinen pakotus ja hänen sydämensä takoi pelokkaasti, vaikka hänellä oli vielä toistaiseksi kaikki hyvin. Vielä, mutta aika loppuisi aivan liian pian ja he, hän... Otto oli luvannut Nilsille ja itselleen, ettei alkaisi kärsiä ennen aikojaan, mutta oliko sillä niin väliä, kun heillä ei kuitenkaan ollut enää kuin... Saamari, mitä tolkkua heilastelussa oli, jos siitä seurasi näin paljon huolta, murhetta ja mielen myllerrystä? Olisiko Otto ollut lopulta onnellisempi, jos ei olisi koskaan tottunut olemaan onnellinen ja miettimään kummia asioita? Hän olisi voinut lähettää Nilsin takaisin kotiinsa kuin kenet tahansa hyvännäköisen kiusankappaleen ja jatkaa tietämättömänä omaa harmaata, tympeää mateluaan elämänsä loppuun asti. Kesä oli ollut uskomaton, mutta... Eikö Nils olisi vain voinut jäädä Eerolaan? Otto olisi tarvinnut häntä hitosti enemmän kuin kehtasi myöntää.

Mutta tulisihan Nils sentään takaisin keväällä - jos tulisi. Tulisiko hän varmasti? Hän puhui siitä selvänä asiana, mutta saattoi hyvin olla niinkin, että Otto näkisi hänet parin päivän päästä viimeisen kerran. Hän odottaisi ja odottaisi, kuulostelisi kirjettä turhan tähden... Otto ei olisi halunnut epäillä Nilsiä, mutta hän ei voinut mitään sisuksiaan jäytäville ajatuksille. Eihän hän voinut tietää, kuinka tärkeä loppujen lopuksi oli Nilsille. Eikö olisi oikeastaan outoa, jos tämä miettisi hänenlaistaan ihmistä vielä talven jälkeen? Yhdeksän kuukautta oli pitkä aika, ja Nils oli nuori, rikas ja komea mies. Ja runoilija. Ehkä Oton ei kannattanut elätellä kummoisia toiveita. Ehkä hänen olisi sietänyt olla vielä vähän enemmän kauhuissaan, kun aika kävi vähiin.