Sen kutsuu elohon

Luku 8, jossa mietitään turhuuksia

Niilossa oli kyllä sietämistä, mutta oli hän myös vähän huvittava. Ehkä enemmänkin huvittava kuin ärsyttävä. Otto olisi tietysti toivonut hänen myöntävän reilusti, etteivät rengintyöt olleet mitään lastenleikkiä, mutta ainakin hän piti suunsa eikä enää panetellut palvelusväkeä kovaan ääneen. Jotain oli jo oppinut, mokoma. Hän teki hommansa huokaillen, osaansa päivitellen ja aika lailla huonommin kuin muut - mutta teki kuitenkin. Otto olisi silti ilman muuta suonut hänen lähtevän takaisin Ouluun silloin kun oli ollut puhe. Ilman muuta hän olisi. Tietysti.

Oli melkoinen tapaus, etteivät raharikkaat olleet muistaneet antaa pojalleen mukaan pientä rahasummaa paluulippuihin. Sitäkin Otto vähän ihmetteli, ettei Niilo ollut ilmeisesti vielä parin viikon jälkeenkään postittanut kirjettä pyytääkseen kotiväkeään lähettämään rahaa. Ei Otto silti kehdannut udella, viivyttelikö Niilo kenties tieten tahtoen asiansa hoitamista. Anttikin oli sitä paitsi sanonut olevansa tyytyväinen, kun siskonpoika viipyi sukutilallaan. Isännän mielestä renkitouhu oli edelleen hauskaa vaihtelua kaikille. Otto ei olisi välttämättä perustanut vaihtelusta, varsinkaan tällaisesta, joka saattaisi äityä hänen kannaltaan vaaralliseksi.

Jussi oli tympääntynyt Niiloon yhtä nopeasti kuin tyttöihinsäkin. Ensimmäisen viikon jälkeen hän oli vihjannut Otolle, että Niilon huvittaminen alkoi käydä hänen hermoilleen, tai siis viedä liikaa hänen aikaansa. Otto sai kuulemma ottaa vastuun, joka hänelle kuului. Niin Otto oli yrittänytkin tehdä, parhaansa mukaan. Oli pakko myöntää, että hän saattoi nykyään haluta päästä Niilon kanssa kunnon puheväleihin muutenkin kuin velvollisuudesta. Niilohan näkyi käyttäytyvän hetkittäin ihmeen ihmismäisesti, ainakin piikojen kanssa. Niin, ja olihan hän kaikkinensa aika hitonmoinen tapaus. Otto oli suoraan sanottuna kiinnostunut hänestä. Ei, ei tietenkään niin, että hän olisi mitään... ei missään tapauksessa. Niilo vain oli... omituinen. Tuskinpa Otto saisi enää toiste samanlaista tilaisuutta jutella hänen tapaisilleen. Niin, ja olivathan he työkavereitakin. Ei ollut mukava nukkua samassa aitassa, jos ei pystynyt puhumaan sopuisasti.

Mutta miten ihmisiin muka tutustuttiin? Otto ei edelleenkään oikein älynnyt. Hän ei tutustunut ihmisiin. Jussin ja Vilhon kanssa hän oli tullut alusta asti toimeen joten kuten, kun oli puhunut siitä mistä osasi, eli töistä. Niilon kanssa ei ollut niin helppoa. Arkinen raadanta ei kiinnostanut häntä keskusteluksi asti. Kaiken hyvän lisäksi hän taisi syyttää erityisesti Ottoa tilanteestaan ja kaataa enimmät sappensa hänen niskaansa. Kaikki juttelu meni heti pentumaiseksi tiuskimiseksi. Otto oli kyllä koettanut kaivella jotain, mikä olisi voinut auttaa alkuun, mutta mitä enemmän hän tonki esiin, sitä vähemmän hän ymmärsi. Niilolla oli silmälasit, mutta hän piti ne piilossa ja siristeli mieluummin päivät pitkät. Hän kirjoitteli antaumuksella kesken työpäivän, mutta ei kotiinsa pyytääkseen rahaa. Kaiken lisäksi hän puhuikin naurettavan herraskaisesti ja vaikutti taipuvaiselta lirkuttelemaan kaikenlaista tyhjänpäiväistä. Olikohan renkimiehen edes mahdollista saada tolkkua mokomasta? Jussikin oli jo antanut olla. Heikkoina hetkinään Otto mietti, voisiko silti vielä kysyä häneltä neuvoa. Hehän juttelivat kai joskus jostain vähän turhemmastakin.

Mitähän pirua? Otto ei ikinä miettinyt tällaisia asioita. Jos puhuminen ei kerran tullut luonnostaan, miksi hän pakotti itseään siihen? Mitä väliä sillä loppujen lopuksi oli, jutteliko hän Niilon kanssa vai ei, ja mistä asioista? Työt tulivat tehdyiksi joka tapauksessa, ja sitten Niilo jo lähtisikin matkoihinsa ja kaikki palaisi ennalleen. Ei Otto ollut ennenkään antanut sijaa turhanpäiväisille haluamisilleen ja kiinnostuksilleen. Kyllä hän tiesi, mitä niistä ennen pitkää kehittyisi. Eihän Otto tietenkään olisi tässä tilanteessa niin typerä, ei, mutta hän oli jo alkanut tuhlata liikaa kallista aikaansa tyhjänpäiväisten kaveruuksien miettimiseen.

Juhannuskin alkoi jo sotkea hyvin alkanutta kesäistä arkea. Velttoilua aloiteltiin nimittäin hyvissä ajoin etukäteen, kuten joka vuosi. Kaikki keskittyivät jauhamaan suunnitelmistaan, vaikka ne olivat aina samanlaisia. Jussi katsoi jälleen tarpeelliseksi suunnitella tarkasti ja ääneen, keiden kanssa aikoi jenkata ja missä järjestyksessä. Keskikesän merkityksettömät melskajaisethan pyörivät perimmiltään nuorison parinmuodostuksen ja teerenpelin ympärillä. Vain vanhat ukot löivät korttia seinustalla. Tappelutkin käytiin enimmäkseen naisten päällisiä. Kaikki oli silti helppoa ja kevyttä, vähän kuin leikkiä. Kietaistiin käsi nätin tytön vyötärölle kummempia miettimättä ja hiippailtiin sivummalle. Tai sitten puhuttiin tytölle juhlissa pari sanaa ja hyvä jos ei oltu jo viikon päästä vaivattomasti kihloissa. Samat vanhat kuviot alkoivat näyttää kymmenkunnan vuoden sivusta seuraamisen jälkeen jo yllättävän ärsyttäviltä. Otto pyysi joka vuosi isännältä lupaa jäädä vahtimaan tilaa juhlien ajaksi, mutta Antti ei suostunut. Hän tarkoitti kai vain hyvää, mutta kaikki juhannusjuhlissa kävi Oton mielen päälle turhan raskaasti. Ajan kulumistakin kerkesi ajatella - ja sitä kaikkea muuta. Otto olisi mieluummin ollut tekemässä jotain hyödyllistä. Olisihan hän tietysti voinut mennä juttelemaan Hilmalle, ja niin hänen olisi kai kuulunutkin, mutta... Hän siis istuskeli sivummalla, ja...