Sen kutsuu elohon

Luku 20, jossa heilastellaan heinäpellolla

Otto ei ollut aikoihin osannut ajatella muuta kuin Nilsiä, mutta nyt kun hän ei enää juljennut epäillä liikaa, mietteet voimistuivat entisestään - ja muuttuivat kipeistä pehmeän hykerryttäviksi. Ne tuntuivat ensi kertaa siltä kuin niiden kai olisi kuulunut tuntua aina. Otto ei ollut tottunut niihin sellaisina, eikä ehkä tottuisikaan. Ne kaikki eivät mahtuneet hänen päähänsä. Hän taisi olla suunnilleen niin ihastunut kuin ihminen saattoi olla, eikä edes jaksanut välittää outoudesta tai kielloista. Kaikki tuntui ihmeen selkeältä, kuin pikkupenskasta. Kun Otto vain miettikin Nilsiä, hän melkein säikähti onnellisuuttaan, innostustaan ja kiintymystään, jotka paisuivat hänen rinnassaan. Hän oli tuskin uskaltanut haaveilla tällaista omalle kohdalleen, eikä hän ollut osannut kuvitella läheskään näin ihmeellistä olotilaa. Hyvä, ettei hän sentään heittelehtinyt sängyssään tunteen kourissa. Tai kyllä hän välillä heittelehtikin, mutta vain yksin ollessaan. Hän piti Nilsistä - ja Nils piti hänestä. Otto oli suudellut Nilsiä, ja Nils oli... Kukat tuntuivat oikein hehkuvan maljakossaan.

Otto toipui lentsusta yhtä nopeasti kuin aina ennenkin - ehkä jopa nopeammin, kun ajatukset karkottivat oireet matkoihinsa. Kenties samasta syystä tauti ei myöskään tarttunut Nilsiin, vaikka tämä viipyi uskollisesti Oton vierellä. Antti ei maininnut asiasta, vaikka hänkin alkoi epäilemättä vähitellen ihmetellä Nilsin uutta asuinsijaa. Nils tiesi sen, mutta suostui vain käväisemään muualla, joskus harvoin jopa tunnin verran kerrallaan. Otto ei hennonut sanoa asiasta erityisen ankarasti, varsinkaan kun ei olisi itsekään kestänyt paljon pidempää eroa. Jo Nilsin tehdessä lähtöä Otosta alkoi saman tien tuntua pirun orvolta. Hän huomasi odottavansa vähän liikaa suukkoa, jonka Nils suikkasi aina tullessaan. Ajatukset olivat niin uppo-outoja, että tuntuivat tykkänään vierailta ja puristivat rintaa. Suukkoja? Otolle? Hänellä oli tuhottomasti aikaa käännellä tapahtuneita asioita päässään, mutta ne eivät ottaneet tuntuakseen täysin todellisilta. Jos Jussi ei olisi käynyt välillä kyselemässä työasioita ja jos Ottoa ei olisi edelleen aina välillä yskittänyt pirusti, hän olisi luullut kaikkea haaveuneksi tai kuumehoureiksi.

Kun Nils sitten palattuaan istui sängyn vieressä tai sen laidalla ja näytti melkein liian ihmeelliseltä ollakseen totta, Otto käytti aikansa hermoillen, miten heidän olisi kuulunut olla. Onneksi Nils tuntui tietävän. Hänelle kaikki oli helppoa, eikä se ollut ihme, kun oli kaikin puolin täydellinen. Halusiko hän tosiaan? Miksi hän halusi? He eivät tehneet kummempaa, juttelivat vain tavallisista asioista ihmeen arkisesti - mutta silti kokonaan toiseen sävyyn kuin ennen. Pelkkä istuskelu tuntui paljolta, melkein liialta, vaikka hehän siinä vain olivat, samat ihmiset kuin ennenkin. Tällä kertaa Otto sai tosin kokeilla katsoa Nilsiä niin kuin oli aina halunnut katsoa jotakuta. Silti, kun Nils huomasi, Oton oli yhä helpointa kavahtaa ja peittää kaikki. Ja kuitenkin hän halusi aina välillä leikitellä hölmösti kuin pystykorvanpentu, joka riehui iloissaan ihmisensä ympärillä. Joskus hänen oli pakko nykäistä leikillään Nilsin hihansuuta tai pikkurilliä. Otto oli typerä ja hävettävä, mutta Nils ei pannut sitä pahakseen. Eipä kai, tietenkään, kun kerran... Itse asiassa Otto sai joka ainoa kerta palkakseen lämpimän hymyn ja hellän suukon. Kaipa Nils tosiaan halusi.

Jossain vaiheessa Otto oivalsi, ettei ollut tuntenut itsessään moneen päivään jälkeäkään siitä vakaasta, kunnioitetusta ja työlleen omistautuneesta Eerolan Otosta, jona muut hänet tunsivat - ja jona hänkin oli itsensä tuntenut. Työasiat eivät yllättäen ottaneet mahtuakseen hänen päähänsä edes poikittain. Ne tuntuivat yhtäkkiä niin merkityksettömiltä ja tympeiltä, että Ottoa melkein hirvitti. Ainahan hän oli tehnyt töitä! Mitä muutakaan? Hän ei olisi koskaan uskonut alkavansa näin tolkuttomaksi. Hetkittäisen haikailun ja haaveilun vielä ymmärsi, aherruksen ohessa, mutta ei tällaista. Hänhän oli melkein kuin Jussi, ellei peräti pahempi! Pieni ääni Oton päässä kuiski kuitenkin ihmeen vakuuttavasti, etteivät pari viivästynyttä askaretta tai hoitamatonta velvollisuutta voineet merkitä paljoa, kun Otolla oli Nils ja kun hänestä tuntui paremmalta kuin koskaan. Hän olisi tahtonut vain istua loppuikänsä kammarissa ja nolostella Nilsin läheisyyttä posket punaisina kuin paraskin vähäjärkinen vätys. Otto oli vieras itselleen, mutta hän ei jaksanut välittää.