Sen kutsuu elohon

Luku 4, jossa kaikki on vähintään järkyttävää

Kloppi alkoi tietenkin pyörtää puheitaan heti, kun huomasi joutuvansa niistä vastuuseen. Hän oli kuitenkin jo lupautunut tarpeeksi selväsanaisesti viettämään viikon renkinä. Sitä ennen hän oli kaiken lisäksi päästänyt suustaan vähän turhan paksua potaskaa - ja kaivanut oman hautansa. Enää Otto ei päästäisi kesävierasta lähtemään. Hän ja Vilho koettivat komentaa Nilsin alkajaisiksi renkiaittaan, mutta tämä ei suostunut hyväksymään kohtaloaan.
"Ette kai te oikeasti kuvitelleet minun suostuvan?" hän ihmetteli käsiään levitellen. "Enhän minä ikinä voisi alkaa sellaiseen."
"Meinaat kumminkin lähteä livohkaan?" Otto kysyi. Ei sillä, että siinä olisi ollut mitään erityisen yllättävää. Nilsin tapaisen ihmisen saattoi odottaakin syövän suurimman osan sanoistaan.

Nils näytti kyllästyneeltä. Hän perääntyi yhden toiveikkaan askeleen kärrypolun suuntaan.
"Miksi tämä on teille niin tärkeää?" hän kysyi.
"Siitä tuli tärkeää", Otto sanoi. Hän ja kloppi tuijottivat toisiaan.
Nils huokaisi.
"Hyvä on, hyvä on. Pyydän anteeksi", hän tiuskaisi. "Teillä on varmasti oikein vaativa ja arvostettava työ."
Hän hiljeni katsoakseen Ottoa ja Vilhoa viileän pahansuovasti, ennen kuin sihahti: "Saanko mennä?"
"Ei kelpaa", Otto sanoi.
Nils huokaisi uudelleen.
"Härregyyd, kun aikuisia ihmisiä lapsettaa", hän voihkaisi. "Miksi minun pitää kuunnella tätä jankuttamista?"
Sitä Ottokin oikeastaan ihmetteli. Nils ei edes yrittänyt lähteä, vaikka kukaan ei pidellyt häntä aloillaan. Ehkä hänessä oli sentään pieni hippunen kunniantuntoa.

"Saat sinä lähteä", Otto sanoi. "Täällä vaan muistetaan tuommoiset turhanpäiväiset nirppanokat aika pitkään. Varsinkin kun lupaa ensin ja sitten säikähtää."
Nils jäi tuimana aloilleen. Kunniantuntoapa hyvinkin.
"Ainakin te olette kamalia ihmisiä, teittepä mitä tahansa", hän pihahti ja mietti hetken hiljaa.
"Kaipa minä voin olla täällä yhden päivän ja tehdä teidän typeriä hommianne. Jos annatte sitten olla."
"Viikon", Otto korjasi. Nils sohaisi häntä väsyneellä katseellaan.
"Saatte maksaa minulle", hän sanoi - muttei enää jaksanut kieltäytyä.
Vilho tyrskähti.
"Mitteepä sillä penninpuolikkaalla meenasit tehhä?" hän kysyi. "Eekä kukkaan tääspäenen sinulle maksas mittään."
"Jäät siis viikoksi", Otto varmisti.
"Olkoon", Nils sanoi. "Vaikka olisi minulla parempaakin tekemistä kuin leikkiä täällä."
Otto ei oikein tiennyt, millaista leikkimistä viikosta tulisi - eikä hän ollut varma, tahtoisiko sittenkään ottaa siitä selvää. Hän pani Nilsin joka tapauksessa laittamaan kättä päälle, ettei asiasta tarvitsisi enää vääntää, ainakaan yhtä paljon. Nils näkyi ymmärtävän eleen painon ojentaessaan kätensä hitaan vastahakoisesti Otolle. Tämä oli jo toinen kerta samana päivänä, parin tunnin sisään, kun he kättelivät. Tällä kertaa se ei enää tuntunut Otosta mitenkään vaaralliselta.

Lupauduttuaan lopullisesti kärsimykseensä Nils suostui viimein lähtemään katsomaan tulevaa yösijaansa. Hän teki tosin harvinaisen selväksi, ettei tehnyt sitä mielellään. Hän maleksi Vilhon ja Oton perässä ja saattoi edelleen suunnitella karkaamista. Tuskinpa häntä kukaan olisi kiinni ottanut.

Otto ei ollut olettanutkaan, että pieni ja tunkkainen aitta olisi suuremmin miellyttänyt Nilsiä. Hän pani kuitenkin tyytyväisenä merkille, ettei tämä myöskään vaikuttanut inhoavan näkemäänsä, kunhan katseli tympeänä. Eerolan renkiaitta oli todellakin siisti siihen nähden, että siellä piti päivästä toiseen majaansa kolme miestä. Kaikkien tavarat pysyivät omilla paikoillaan lipastoissa, ja Jussi oli itse asiassa lakaissut lattiat samana aamuna, luonnollisesti Oton käskystä. Otto oli kylläkin yleensä ainoa, joka sijasi petinsä kunnolla. Hän ei viitsinyt nalkuttaa asiasta muille, varsinkaan kun aittahuoneeseen astui harvemmin esimerkiksi pilalle lellittyjä upporikkaita kaupunkilaiskloppeja.

"Täällä me nukutaan", Otto sanoi Nilsille niin reippaasti kuin osasi, ikään kuin ei olisi huomannut tästä huokuvaa vastahakoisuutta. "Sinulle onkin sopivasti punkka vapaana."
Otto nukkui toisen kerrossängyn alapedillä, Jussin alapuolella. Vilho oli ottanut omakseen toisen sängyn yläpedin, joten Nils nukkuisi alhaalla - tavallaan kai Oton vieressä... paitsi, ettei lähellekään. Sängyt mahtuivat onneksi olemaan reilusti erillään.
"Siitä kuel renki just männä viikolla", Vilho sanoi synkästi nyökäten vapaan pedin puoleen.
Otto tuhahti.
"Eikä mitään kuollut", hän sanoi Nilsille, vaikka tätä eivät näyttäneet hirveämmin kiinnostavan palvelusväen edesmenot. "Se on ollut iät ja ajat tyhjänä."
Vilho virnisti.
"Vähä oesin säekäättännä", hän sanoi.