Sen kutsuu elohon

Luku 18, jossa ei olla yksin

Nils vastasi halaukseen, joka tuntui jatkuvan ikuisuuden, muttei lainkaan huonolla tavalla. Hän silitti Oton selkää paidan kankaan läpi ja hengitteli rauhallisesti Oton korvan juuressa. Otto tarrasi kiinni tiukemmin. Hän ei voinut käsittää tätä todeksi. Jonkun vartalo, jonkun paidan kahina - jonkun kädet. Olisiko tässä joku, joka...? Hengittäminen tuntui mahdottomalta, mutta samalla kevyemmältä kuin koskaan. Ajatukset olivat rauhoittuneet hämmentyneinä aloilleen.

Tätä Otto oli toivonut. Tätä. Hän saattoi hymyillä hieman.

Huone heidän ympärillään pysyi arkisena. Avoimesta ikkunasta hiipivä tuulenhenki liikutteli hiljaa verhoa ja juoksutti valolaikkuja seinähirsillä. Kaikki oli paikoillaan. Ja Nils, Nils silitti Oton selkää juuri niin kuin sitä kuului silittää. Otto ei ollut ikinä saanut olla ihminen, jota halattiin, tai joka halasi, mutta nyt niin tapahtui - ja tähän hänet selvästi oli tarkoitettu. Tähän, eikä Eerolan Otoksi.

Eerolan Otto oli silti järkevä, eikä Eerolan Otto olisi koskaan edes harkinnut heittäytyvänsä näin naurettavan heikoksi yhden onnellisen hetken tähden. Eiköhän Nils kuitenkin lopulta vain säälinyt Ottoa ja hänen kuumeisen päänsä aivoituksia? Tai... jotain. Hän oli selvästi päässyt jyvälle Oton säälittävyydestä jo aiemmin, mutta tämän jälkeen hän oli väistämättä varma siitä. Ei Oton olisi tarvinnut tehdä sentään tällaista, vaikka oli kuinka odottanut kosketusta koko ikänsä. Jos Nils jostain syystä olikin vähän pitänyt hänestä (taivas varjele), mitä hän mietti tällaisen jälkeen? Joutua nyt lohduttamaan...

"Anteeksi", Otto sanoi. Hän päästi irti Nilsistä, vaikkei ikimaailmassa olisi tahtonut. Kaikki oli jo hetken tuntunut selkeältä ja yksinkertaiselta, mutta nyt...
"Anteeksi? Mistä?" Nils kysyi. Hänkin irrotti kätensä Oton ympäriltä, mutta jäi istumaan hänen vierelleen sängyn laidalle.
"Minä tällä tavalla...", Otto sanoi, vaikkei siinä ollut mitään selittämistä. Häntä alkoi tosissaan hävettää kaikki. "Tule nyt" ja...
Nils ei tosin näyttänyt olevan millänsäkään.
"Minähän olen odottanut tätä", hän sanoi ja silitti Oton käsivartta, eikä ehkä niinkään lohduttavasti, kuin... "Ah, tämä on jotenkin..."

Nils hymyili. Hän jätti kätensä Oton käsivarrelle ja pysyi niin lähellä, että joutui siristämään silmiään nähdäkseen hänet tarkasti ilman lasejaan. Hän vaikutti olevan tyytyväinen, eikä edes sillä tavalla, kuin olisi viimeinkin saanut narrattua Oton mukaansa tai kuin olisi nauttinut seuratessaan tämän höynähtänyttä käytöstä. Hänen poskensa taisivat punertaa. Luoja. Joku olisi saattanut sanoa, että hän näytti onnelliselta. Hänkin. Siksi kai, että he olivat viimein näin. Siihen Ottokin tahtoi uskoa, koko sydämellään, vaikkei...

Otto pani Nilsin olemuksen merkille viileästi, muttei suostunut päättelemään siitä mitään typerää. (Jos tämä tosiaan oli nyt onnellinen...) Hän pysyi vaiti, koska se oli viisainta, mutta ehkä Nils oikeasti, vaikka... ja eikö tärkeintä kuitenkin ollut, että he olivat tällä hetkellä näin? Otosta tuntui tältä ja häntä koskettiin näin, eikä Nils ainakaan vastustellut, vaan viipyi värisyttävän lähellä. Otto oli tiennyt tällaisen mahdottomaksi, mutta tässä he olivat. Otto olisi tahtonut tämän jatkuvan aina. Hän olisi tahtonut vetää Nilsin uudelleen itseään vasten eikä päästää koskaan irti. Juuri tässä mielentilassa hän voisi tosin päätyä johonkin, mikä lopulta vain sattuisi.
"Sinä mietit siis edelleen", Nils huokaisi.
"No kun, enhän minä... Eihän me..." Otto ei tiennyt itsekään, mitä yritti sanoa.
"Tämä nyt vain menee näin", Nils sanoi. "Älä mieti liikaa. Kyllähän me molemmat tiedämme, mikä on oikein."

Niinpä kai. Otto uskoi hetken tuntevansa Nilsin sydämen kiihtyneen sykkeen, ja hänestä tuntui, kuin kaikki ongelmat olisivat suorastaan pyytäneet saada kadota olemattomiin. Hän tiesi, että tämä oli oikein - mutta eihän tämä missään nimessä ollut millään tapaa oikein. He olivat... Ei, vaan Otto oli outo.
"Mutta eikö sinusta nyt, kun me ollaan molemmat... miehiä?" Otto takelteli hiljaa. "Meinaan, että miten tämä nyt näin? Miksi sinä ikinä tahtoisit...?"
Otolla oli tietysti omat jäytävät epäilyksensä, mutta hän tahtoi enemmän kuin mitään, että Nils pelastaisi hänet niiltä. Tämä mietti hetken.
"Minä olen kai aina ollut tällainen", hän sanoi.
"Mimmoinen?" Otto kysyi. Jännityksenhaluinen? Vähän hölmö?
"Olen aina pitänyt myös miehistä", Nils kertoi vakavana, mutta ihmeen arkisesti. "Romanttisessa mielessä. Tarkoitan siis, että ihastun heihin."
Hän katsoi Ottoa silmiin.