Sen kutsuu elohon

Luku 26, jossa pengotaan menneitä ja tehdään päätös

Antti oli ilmeisesti päättänyt puhua siskonpojalleen luottamuksellisesti vielä ainakin kerran ennen kuin tämä joutuisi... Nilsin ei auttanut kuin suostua, vaikka hänestä olisi ollut hämmentävän mielenkiintoista kuunnella, kun rengit neuvottelivat, kuinka nopeasti Jussin ja Kaisan torpan rakennustyöt täytyisi saada alulle. Ei torppa Nilsiä kiinnostanut, vaan Otto, joka pääsi pitkästä aikaa puhumaan kunnolla omasta alastaan. Paikat, joille torpan saisi rakentaa, maapohjan laatu rantamaalla, kivijalan rakentaminen, hirsien hankkiminen... Otto oli ilmeisesti isännöinyt monenkin piharakennuksen rakennustyöt. Hän oli todellakin hurmaavimmillaan selittäessään näkemystään vakavasti, matalan rauhalliseen sävyyn. Nilsin mies.

Toisaalta Nilsillä ei ollut sanottavaa mihinkään. Hänestä tuntui inhottavasti, että Jussi ja Vilho näkivät hänet tyhjänpäiväisenä heilana, jonka tilalla keskustelussa olisi voinut olla Oton lahkeissa teiskava koiranpentu. Monissa akateemisissa liemissä keitettynä tulevana abiturienttina Nilsistä oli vielä tässäkin vaiheessa kesää hieman hämmentävää tyytyä moiseen asemaan. Hän poistui lopulta suosiolla keskustelemaan enonsa kanssa.

Istuutuessaan tuvan pöydän ääreen Nils pelkäsi jälleen hetken, että hänen rakkauselämänsä kiehtovat kiemurat olivat viimein päätyneet Antin korviin. Kaikeksi onneksi tämä kuitenkin hymyili hänelle edelleen ystävällisesti kuin mukavalle pikkupojalle - eikä edes petollisen ystävällisesti, kuten lyseon rehtori sekuntia ennen kuin jysäytti nyrkkinsä toimistonsa pöytään ja alkoi karjua. Antti ei kai tosiaan aavistanut mitään. Toisaalta hän olikin poissa kotoaan melkein yhtä paljon kuin Nilsin isä - ja luotti Ottoonsa kuin kallioon. Sietikin, sillä Otto piti kyllä oppipojastaan hyvää huolta, kaiken lisäksi myös tavoilla, joita häneltä ei odotettu.

Tällä kertaa Antti ei valitettavasti tarjoillut edes kahvia, eikä Nils kehdannut pyytää sitä. Kun arkinen keskustelunalku oli hoidettu, eno keskittyi katselemaan Nilsiä, kuin tämä olisi ollut polvenkorkuinen, hellyttävä vesseli.
"On ollut ilo tavata sinut", hän sanoi lämpimästi hymyillen. "Olet todellakin aivan kuin isäsi oli nuorempana."
Nils hätkähti, kuin häntä olisi isketty puukolla. Tai ehkei nyt aivan, mutta häntä ei ollut aikoihin loukattu näin verisesti. Hän pystyi vain vaivoin sivuuttamaan toteamuksen typeränä lipsahduksena ja tietämättömän miehen tyhjänä yrityksenä olla kohtelias ilman perusteita. Enohan oli tuskin jutellut Nilsin kanssa koko kesän aikana. Nils muistutti kaiketi isäänsä jonkin verran ulkonäöltään, mutta ei oikeastaan. Hän oli nähnyt isänsä ylioppilaskuvan ja uskalsi väittää itseään tätä jalopiirteisemmäksi (pystyä nenäänsä lukuun ottamatta, eikä hänellä kasvanut vielä säälittävääkään partaa). Muita yhtäläisyyksiä heillä ei yksinkertaisesti ollut.

"Minä ja Olof tulimme hyvin toimeen", Antti jatkoi.
Melkoinen saavutus.
"Hän kertoi kirjeessään keväällä, että nautti kovasti ajasta, jonka vietti täällä. Siksi kai hän viipyikin täällä monta viikkoa. Hän kirjoitti myös... no, olevansa huolissaan sinusta."
Huolissaan...? Jaså, vai niin. Jos isä nyt yllättäen oli ollut niin kamalan huolissaan poikansa hyvinvoinnista, hän olisi joskus voinut osoittaa huoltaan myös Nilsille - tai koettaa vaihteeksi tarkkailla omaa toimintaansa. Ei, kyllä kaikki tiesivät, että oikeasti Olof Berg murehti ainoastaan yrityksensä tulevaisuudesta. Päättömästi riehuva perillinen ei tiennyt sille hyvää.

Nils näki, miten uteliaan huolestunut eno koetti päätellä hänen katseestaan, millaisiin moraalittomuuksiin hän oli syyllistynyt. Ei hän kummoisiin, herttainen poika.

"Isäsi osallistui toisinaan tilan töihin, ja hän kirjoitti, että ne olivat opettaneet hänet katsomaan elämäänsä uudella tavalla. Hän toivoi, että sinäkin pääsisit kokemaan saman. Ja hyötyisit siitä."
Olof Berg yritti siis väittää, että oli rakastanut poikaansa niin, että oli armeliaasti antanut tälle mahdollisuuden vetäytyä keskelle korpea vetämään henkeä ja oppimaan tuiki tärkeitä elämän perusasioita, joita saattoi oppia ainoastaan lantatunkiolla. Eikä lainkaan, jotta rakas esikoinen osaisi jatkossa varoa käytöstään tai ainakin pysyisi pari kuukautta poissa silmistä? Samaa hyväsydämisyyttä isä oli koettanut syöttää Nilsillekin toukokuussa. Hän taisi tosiaan kuvitella, että joku voisi uskoa siihen. Ironista kyllä, oli tapahtunut juuri niin kuin hän oli satuillut: Nils oli voinut paremmin kuin aikoihin, ja monet asiat tuntuivat selvinneen. Hänen oli vaikea käsittää aikaa ennen kesän alkua. Näistä asioista hän kertoi Antille, mutta isää ne eivät takuulla olisi kiinnostaneet.