Sen kutsuu elohon

Luku 13, jossa päivät kuluvat runollisina

Samanlaisina jatkuvien päivien jonot katkesivat korkeintaan sunnuntaisiin kirkkomatkoihin. Nyt, kun Nilsin elämästä oli viimein tullut suurin piirtein lomailua, häntä alkoi hetkittäin jopa ärsyttää, että Otto tunnisti hänen erityislaatuisuutensa ja kohteli häntä niin kuin hän oli koko alkukesän toivonut tulevansa kohdelluksi. Typerä renkiasetelma oli sentään edelleen nimellisesti voimassa ja Nils oli kutakuinkin tottunut siihen. Hän ei edes ollut heittämässä henkeään. Olisi itse asiassa ollut virkistävää osallistua silloin tällöin kunnolla johonkin maatyöhön, mutta tuntui, että Otto pelkäsi hänen hintelänä kaupunkilaisena särkyvän pienimmästäkin hipaisusta. Kaiken lisäksi Nilsistä oli alkanut tuntua ikävästi siltäkin, että hän olisi tosiaan ollut Oton määrätietoisten suunnitelmien tiellä, jos olisi yrittänyt autella töissä enemmän. Lyseolainen rengin riesana oli tietysti yleensä käsittämätön ajatus, mutta Oton tapauksessa ei niinkään. Toki runoilu ja sen sellainen oli vastaavasti Nilsin omaa aluetta, jota muut häiritsivät, mutta sekään ei ottanut onnistuakseen, kun mitään ei tapahtunut. Nils ei viitsinyt autella Liisaa ja Elliäkään määrättömästi, joten hänelle tuli melko tylsää. Hän heräsi aamuvarhain parhaassa tapauksessa näperrelläkseen jotain pientä. Aamuinen pihapiiri oli toki seesteisyyden perikuva, kun vasta yksittäiset kolahdukset ja askeleet lupailivat toimeliasta päivää. Nilsin kohdalla lupaukset tosin olivat tyhjiä.

Tietysti Oton ihastus jaksoi imarrella, mutta siitäkään ei yleensä päässyt nauttimaan työpäivän aikana, kun rengit huitelivat kuka missäkin. Otto jatkoi sitä paitsi itsepäisesti Nilsin kohtelemista kaverina. Hän oli selvästi valinnut linjansa ja piti sen, vaikka tietämättömän esittämisen täytyi käydä ajoittain vaikeaksi. Kaiken lisäksi hän tuntui kuvittelevan omien tunteidensa olevan kovinkin salaisia, sen verran varovaisesti hän aina kiinnitti katseensa Nilsiin. Oton elämä mahtoi olla surullisen tylsää, jos hän jätti aina tarttumatta ilmiselviin tilaisuuksiin, vaikka niitä viskottiin jatkuvasti hänen kasvoilleen. Millainen ihminen ei lähtenyt mukaan vastavuoroiseen romanssiin, kun näki ainekset sellaiseen? Juhannuksena hän oli kieltämättä tehnyt jotain aloitteen suuntaista, mutta se oli ilmeisesti ollut silkka hairahdus.

Oton koristeelliset vuolokset nähtyään Nils tuli lukeneeksi hänelle paljon runoja, jopa rakkausrunoja. Otto kuunteli niitäkin ja sanoi niistä lyhyesti jotain mukavaa. Hän katseli peukaloitaan kiusaantuneena, muttei hämmentynyt hengiltä. Ehkä hän perusteli itselleen, että runo oli vain runo. Niin kuin olikin. Nils ei oikeastaan viitsinyt kiusata Ottoa näissä tilanteissa, joten hän pitäytyi enimmäkseen luontokuvauksissa. Oli hauskaa, että hänellä oli kerrankin joku, jonka kanssa jutella teksteistä. Yllättävän herkkäsieluinen renkikin menetteli. Otto ymmärsi loppujen lopuksi paljon maisemien kauneuden päälle, vaikka väitti, ettei koskaan katsellut niitä. Kolossaalinen ihastus Nilsiin varmaankin kannusti yrittämään, mutta kyllä Otto vaikutti muutenkin kiinnostuneelta runoista - ainakin kiinnostuneemmalta kuin ne satunnaiset kuulijat, jotka sattuivat illanistujaisissa kallistamaan korvaansa Nilsin lausunnan puoleen. Ottohan suorastaan kysyi vähintään joka toinen päivä, oliko Nils kirjoittanut jotain uutta. Runoja oli sitä paitsi paljon parempi lukea rauhassa hiljaisella äänellä kuin metelin yli karjuen (ja kokonaisvaikutelmalle oli kaiketi eduksi, että Nils oli selvin päin).

Nils joutui toki selittämään teoksiaan Otolle juurta jaksaen ja alkeista alkaen, mutta hän ei suostunut häpeilemään kouluttamatonta yleisöään. Otto ei ollut täysin väärässä paikassa eikä saattanut itseään naurunalaiseksi. Hän kuunteli tarkasti, ymmärsi hyvin ja ehdotti joskus maalaisjärkistä parannusta johonkin ylirunolliseksi yltyneeseen kohtaan, jolle Nils oli jo sokeutunut. Toisinaan Otto jopa sanoi jotain kohtaa vaikkapa kauniiksi, vaikka hempeät sanat eivät selvästi kuuluneet hänen sanavarastoonsa. Nils melkein heltyi seuratessaan, kuinka väkipakolla hän paimensi äitelyydet ulos suustaan. Ainakaan hänen ei tarvinnut epäillä, että Otto olisi heitellyt kehuja turhan tähden. Mikä tärkeintä, tämä tuntui ottavan Nilsin runot niin vakavasti kuin ne kuuluikin ottaa.