Sen kutsuu elohon

Luku 23, jossa vaihdetaan ruotsalaisia suudelmia

Otolla oli hauskaa. Hänestä oli tullut silmänräpäyksessä sietämätön ihminen, joka ei piitannut maailman tärkeimmistä velvollisuuksistaan ja teki käsittämättömiä asioita. Hän suuteli toista miestä tilalla, piteli tätä kädestä kirkossa ja loikoili tämän vieressä kalliolla. Kaikki oli kuin hävyttömässä unessa - sellaisessa, josta Otto salaa piti. Hän ei tunnistanut itseään, mutta kai hänessä sitten oli aina ollut aavistus heittiön vikaa, joka oli vaatinut hyvää syytä tullakseen esiin. Heillä oli vain vähän aikaa!

Tietysti Otto tiesi vaarat ja aavisti maallisten ja taivaallisten valtojen paheksunnan takaraivossaan. Hän joutuisi selittämään aika pirusti kaikenlaista, kun kesä loppuisi. Siitä ei tulisi mitään. Hän saattaisi joutua pois pestistäänkin, mutta hän... hän ei aikonut miettiä sitä. Eikä hän saanut. Se tulisi sitten joskus. Otto oli tämän kerran elämässään löytänyt ihmisen, eikä hän kerta kaikkiaan piittaisi pariin viikkoon muusta kuin Nilsistä; tämän tummista silmistä ja hellästä kosketuksesta. Hänellä täytyi olla oikeus siihen, kaiken jälkeen. Sääntöjen rikkominen tuntui melkein oikealta, kun Nils oli hänen rikoskumppaninsa ja kun Otto viimein sai - kun hänen piti - astua lähelle toista ihmistä, joka hymyili hänen uusille, aroille aikeilleen veikeästi. Se oli oikein. Otto taisi olla kerrankin aika onnellinen. Hän kävi illalla nukkumaan hymyillen ja heräsi aamulla aidosti innoissaan, vain tavatakseen Nilsin yhtä innokkaan katseen. He molemmat iloitsivat.

Kaikki metsässä oli ihmeen sievää. Otto alkoi vähitellen ymmärtää, mitä Nils katseli haltioissaan. Oli Nils ja oli kukkia. Kirkkaanvihreitä koivunlehtiä, kirkkaansinistä taivasta. Otto ei miettinyt vastoja eikä vitsaksia. Hänellä oli kerrankin aikaa vain katsella kaikkea, ja hänen päänsä oli täynnä kummaa sohjoa, jota Nils runoili sinne lisää. Tämä kirjoitti runoja lasit nenällään, koukeroisen vaivattomalla käsialalla, niin kuin herrat ainakin. Että joku osasikin sellaista. Että joku olikin sellainen. He tulivat toimeen niin kuin kavereinakin, paitsi että paremmin. He tutustuivat koko ajan lisää hykerrellessään toistensa jutuille. Tai no, Nils heistä tietysti oli ainoa oikea seuramies, mutta ajatella, että Otto oli tällä tavalla kaveri sen ihmisen kanssa, jota... Että se toinen hänen kaltaisensa ihminen, jota hän oli odottanut, sopi hänelle niin hyvin ja viihtyi hänen kanssaan. Että se toinen oli kotoisin toisesta maailmasta, mutta kertoi äveriäästä elämästään Otolle niin hauskasti.

Otto huomasi lakkaavansa päivä päivältä enemmän varomasta sanojaan ja tekojaan. Nilsin kanssa hänen ei itse asiassa tarvinnut varoa mitään. Nils tiesi hänen painavimman ja suurimman salaisuutensa, ja siksi Otto sai... Oliko se tosiaan Otto, joka laittoi kätensä toisen miehen olalle ja nojautui lähemmäs? Sipaisi niskavilloja. Ele ei edes tuntunut kielletyltä, vaan kihelmöi lämpimästi sydänalassa. Nils pysyi hänen vierellään hymyillen. Välillä hän kurtisti kulmiaan mietteliäänä pohtiessaan jotain kohtaa kirjoitustyössään tai kohensi lasiensa asentoa (hän piti kakkuloita vain kirjoittaessaan tai lukiessaan ja riisui ne sitten saman tien). Otto tahtoi katsella häntä kaiken valveilla viettämänsä ajan, koska nukkuessaan hän ei voinut - ja kohta hän ei enää... Hän ei osannut lukea Nilsin kirjoittamia koukeroita, mutta onneksi tämä luki ne hänelle pyytämättä. Oi, suothan mulle suukkosen - ja toisen, kallis kultanen. Sellaista. Katsella kanssasi kesäistä kuuta - tokkopa toivoisin elolta muuta. Hymystään päätellen Nils kirjoitti heistä. Sellaisilla sanoilla. Otto saattoi olla luvattoman tyhmä, mutta vaikka aikaa kului, hän ei vain osannut ymmärtää, tapahtuiko kaikki tämä oikeasti.

Yhtenä vähiin käyvistä päivistään he lähtivät taas aamuruoan jälkeen omille teilleen ja päätyivät jälleen kalliolle. Kukaan ei ollut vielä häirinnyt heitä siellä - ja hyvä niin, koska he eivät muistaneet varoa tekemisiään läheskään jatkuvasti. He istahtivat vierekkäin, nyt jo keveästi ja arkailematta. Järven ja rantaniityn yllä häilyi vielä aamun ohutta usvaa, mutta päivästä taisi olla tulossa lämmin. Kuului asiaan, että sääkin ymmärsi olla pilaamatta heidän onneaan. Otto oli poiminut Nilsille matkalta pari mustikanvarpua, ja muodon vuoksi yhden itselleenkin. Nils ei syönyt Eerolassa läheskään tarpeeksi. Tilan ruoat mahtoivat olla kärsimystä sen jälkeen, mihin hän oli tottunut. Tullessaan Nils oli ollut terveen pyöreä, mutta nykyään hän näytti vähän riutuneelta - ainakin kalaruokapäivinä. Onneksi oman maan perunat sentään kelpasivat, voin ja suolan kanssa. Otto yritti pitää huolen, että he menivät syömään ruoka-aikaan.