Sen kutsuu elohon

Luku 14, jossa ollaan aikuisia ihmisiä

Oton elämässä oli nykyään ihmeen paljon hetkiä, joissa ei ollut juurikaan valittamista. Hän heräsi aamulla muita ennen ja seisoskeli useinkin hetken aitan edustalla vilpoisessa, kirkkaassa aamussa, omassa rauhassaan. Se oli yleensäkin mukavaa, mutta tätä nykyä Otto osasi katsella ympärilleen vähän höperöm... runollisemmin kuin aiemmin. Niilo oli kirjoittanut aamuhetkestä ja tainnut osua melko oikeaan.

Otto odotti nykyään tulevaa päivää niin toiveikkaasti kuin hänenlaisensa sitä ylipäänsä saattoi odottaa. Joskus Niilo tuli jo heti aamusta seisoskelemaan hänen seurakseen, puolinukuksissa ja hiuksiaan haroen. Hän ei osannut olla hiljaa, mutta ei se oikeastaan haitannut.

Otto ei osannut enää kuvitella, millainen hänen kesänsä olisi ollut, jos hän ei olisi tiennyt Niilosta. Kesän alusta tuntui olevan ainakin vuosi. Siitä oli kuitenkin kulunut vasta reilu kuukausi - reilu kuukausi arvokasta aikaa. Pihakoivun lehdetkin olivat jo käymässä tummanvihreiksi, ja päivä lyheni. Otto kai sitten vain katselisi Niiloa elokuuhun saakka. Se riitti, jos ei ollut liikaakin.

Paljon oli muuttunut keväästä, mutta jotkin asiat olivat näköjään säilyneet liiankin hyvin.
"Voisitko sinä jo sanoa minua Nilsiksi?" Niilo nimittäin pyysi yhden pitkäksi venähtäneen juttutuokion päätteeksi. Otto ei ymmärtänyt hetkeen mitään, mutta sitten hän tajusi, että oli tottunut käyttämään Niilosta nimeä, josta tämä ei pitänyt. Hän oli tullut käyttäneeksi sitä myös hetki sitten, puhuessaan Jussin kanssa. Niilo ei onneksi vaikuttanut olevan asiasta erityisen äkäinen, vähän tympääntynyt ehkä ennemminkin.
"No joo, kaipa minä voin", Otto sanoi.
"Eikö se olekaan liian vaikea?" Nils kysyi.
Vilhohan niin oli väittänyt, ei Otto.
"Eikä mitään ole", Otto murahti. "Se oli vähän tyhmä juttu muutenkin."
Niilo hymyili. Tai siis Nils.
"Siitä olen aivan samaa mieltä."
Niilon - Nilsin oikea nimi oli lähtenyt tämän turhan prameiden vaatteiden mukana, ja Otto oli oppinut Niilo-nimen näppärästi. Sen käyttäminen oli ehkä ollut vähän julmaa, mutta ei Otto ollut aikoihin tehnyt niin ilkeyttään. Niil- Nilskään ei ollut huomauttanut asiasta aiemmin.
"Yritämme siis uudelleen", hän nyt sanoi. "Olen Nils Anders Berg."
Hän kuulosti niin tärkeältä, että Ottoa huvitti.
"Pitääkös sinua kaikilla kolmella kutsua?" hän kysyi - ja säikähti saman tien loukanneensa Nii- Nilsiä. Onneksi tämä vain virnisti.
"Nils riittää", hän sanoi.

Niilo - tai siis Nils - oli ihmeellinen ihminen. Otto ei oikein tiennyt, mitä tekisi mokoman kanssa. Hän oli puhunut isännän kanssa siitä, tekikö oikein antaessaan Nilsin lomailla. Antti oli todennut, ettei siskonpoikaa ollut kenenkään mielestä pohjimmiltaan tarkoitus kiusata. Otto ei oikein älynnyt, mitä muutakaan tarkoitusta touhulla olisi voinut olla, mutta hän totteli mielellään isännän kehotusta pitää Nilsille seuraa. Hän siis istui kuuntelemassa tämän kirjoittamia runoja, vaikkei ymmärtänyt niistä oikein mitään. Hän uskalsi nimittäin olla huomaavinaan, että Nils oli jostain syystä mielissään hänen seurastaan - tai jostakusta kuulijasta kai paremminkin. Otto ei luonnollisesti ollut saada tarpeekseen siitä, miten innokkaasti Nils kertoi tekeleistään. Hän kirjoitti hyvin - tietysti, Oton mielestä, mutta kyllä hänen mielipiteessään varmaan painoi muukin kuin kirjoittajan tummat silmät. Nils ilmaisi yksinkertaiset asiat paperilla pirun oudolla tavalla, ja taustalla tuntui olevan vieläkin hienompia ajatuksia, joita Nils tuntui selittävän mielellään, jostain syystä juuri Otolle. Joskus Otto sai selostuksesta jotain tolkkua, mutta yleensä hän antoi sen mennä suosiolla menojaan. Ei sellaisia asioita ollut tarkoitettukaan hänen ymmärrettävikseen. Oli aika kummallista, että joku oikeasti keskittyi kirjoittamaan ja ajattelemaan sellaista, töiksensäkin.

Vilho naljaili joskus Oton pitkällisistä keskusteluista Nilsin kanssa. Otto pelkäsi aina välillä, että joku olisi arvannut, mutta ei tietenkään. Ottohan vain teki, mitä piti. Olisiko joku edes voinut ajatella niin oudosti, että olisi arvannut? Nils kyllä sanoi asioita, jotka kuulostivat Otosta vaikka miltä, mutta se johtui vain Oton typeristä ajatuksista. Kaipa Otto osasi tehdä joissain asioissa Nilsin mieliksi, vaikkapa viikata vaatteet, ja kaipa Nilsin oli helppo sanoa oikeastaan mitä vain, sillä tavalla hymyillen. Ei se tarkoittanut, että Nils olisi halunnut, että Otto olisi - taivas varjele, ei tietenkään!