Sen kutsuu elohon

Luku 15, jossa käytetään suuria sanoja

Otto ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Hän ei hahmottanut tilannetta oikein mitenkään, mutta yritti joka tapauksessa pitää itsensä rauhallisena. Enimmät mahdollisuudet siihen oli tosin jo menetetty. Olisi kai Otto voinut muutenkin kuin tönäisemällä, mutta...

Otto hipaisi huuliaan. Jos hän ei ollut menettänyt kaikkea järkeään, Nils oli kai... suudellut häntä. Tai ainakin hän oli painanut suunsa Oton suulle, eikä sellaista varmaan voinut sanoa muuksi kuin suutelemiseksi. Kai niin sitten oli oikeasti käynyt. Ei Otto olisi osannut keksiä sellaista omasta päästään. Eikä se ollut oikein voinut olla tapaturmakaan...

Jotain oli tekeillä. Otolla ei ollut aavistustakaan, mitä, mutta hän yritti olla kaiken aikaa valmiina kaikkeen, kuin pahimmassakin tappelussa.

Oli tosiaan ollut oikein kysyä, mitä helvettiä Nils oikein kuvitteli tekevänsä. Tämä seisoi hänen edessään selkä suorana ja torjunnasta loukkaantuneena, mutta selvästi punertuneena. Nolona. Upporikkaan perheen esikoisen arvovalta kärsi vähän, muttei kadonnut kokonaan.

"Minä olen ihastunut sinuun", Nils ilmoitti kuuluvasti, pää pystyssä.

Mitä...?

Tämä tapahtui kai oikeasti. Ei Otto ollut voinut kuulla väärinkään.

Taivas!

Olisiko tämä... voisiko tämä? Jos Nils tosiaan...

Ei, ei tietenkään. Ei ikinä, muualla kuin Oton toivekuvissa.
Mutta... minkä tähden sitten?

Nils koetti kai katsoa Ottoa silmiin, mutta tämän katse pakeni toiveikkaana oven suuntaan. Jos hänen ymmärrystään pidettäisiin pitkään tällaisella koetuksella, hän olisi pian mennyttä.
"Herkeä horisemasta", Otto sai murahdettua.
Sanamuoto ei ollut erityisen runollinen. Nils kurtistikin aluksi kulmiaan loukkaantuneena, mutta leppyi nopeasti hymyilemään.
"Oi, en minä horise", hän vakuutti. "Näinä päivinä osaan tuskin edes ajatella muuta kuin sinua." Hän hymyili hämmentävän lämpimästi ja astui pienen askelen lähemmäs. Otto nojautui hieman taaksepäin, vaikka heidän välillään oli vielä matkaa. Hän koetti yhä epätoivoisemmin haparoida mahdollisia selityksiä, muttei saanut otetta yhdestäkään.
"Odotas nyt", Otto sanoi. "Onko sinulla kuumetta vai mitä?"
"Ei ole", Nils sanoi kaikin puolin eläväisenä ja innokkaana, silmät säihkyen. Komeana kuin mikä, tietysti, mutta sillä ei ollut juuri nyt merkitystä.
"Minä voin mainiosti. Paremmin kuin ikinä, itse asiassa. Tai kenties tämä onkin jonkinlaista kuumetta, tällainen voimallinen, elimellinen liikutus. Siltä tämä itse asiassa juuri tuntuu. Kuumeelta."

Otto ei osannut keskittyä pulppuavaan puheeseen alkuunkaan niin hyvin kuin olisi halunnut. Nilsin tyhjästä ilmaantunut selittämätön käytös melkein pelotti häntä. Mokoma yritti kai sitten oikein tosissaan väittää, että oli... ihastunut... Ottoon? Kuka hitto sellaista olisi uskonut? Otto puntaroi tilannetta hetken sekavassa päässään, ja päätyi lopulta selitykseen, joka oli oikeastaan ainoa mahdollinen.
"Tämmöisellä asialla ei kannattaisi hirveästi vitsailla", hän sanoi niin rauhallisesti kuin pystyi. "Menee vähän liian pitkälle."

Kuviohan oli lopulta aivan selkeä, eikä Otto oikeastaan ollut Nilsille mitenkään vihainen. Ymmärsihän hän: Nils oli pentumainen ja hänen aikansa kävi pitkäksi. Oton mieltymiset olivat sitä paitsi sen verran naurettavia, että varmaan kuka tahansa täysijärkinen olisi härnännyt häntä niistä, jos vain olisi... Niin, Nilsinhän täytyi tosiaan olla perillä Oton tuntemuksista, kun kerran osasi kiusoitella häntä näin. Hyvä Jumala, kaikki kerralla niskaan... Otto työnsi toisen kätensä kömpelösti taskuunsa, jotta vaikuttaisi edes vähän rennommalta.

Nils tuijotti Ottoa silmät suurina ja suu hieman raollaan.
"Miksi ihmeessä minä vitsailisin tällaisella asialla!" hän huudahti ja levitti kätensä. "Minä yritän kertoa sinulle tunteistani, ja sinä vastaat minulle näin."
Nils näkyi loukkaantuneen tosissaan. Hetken verran Otto melkein katui töykeyttään, mutta ei kai hänen sentään olisi kuulunut olla uskovinaan mitä tahansa Nilsin mieliksi? Tämä hermostui varmaankin vain, koska Otto oli osunut arvauksessaan oikeaan. Mielipahan ja avuttomuuden häiven hänen olemuksessaan oli väistämättä vain Oton sinnikästä toiveajattelua. Vaikka olihan Nils toisaalta ollut jo pitkän aikaa jotenkin... Ja olihan heillä ollut hetkiä, joina Ottokin oli ajatellut, että...
Ei.