Sen kutsuu elohon

Luku 28, jossa tarraudutaan hetkiin

Otto ei ymmärtänyt mitään mistään. Hänen päänsä pyöri ilosta ja hänen olonsa tuntui omituisen pehmeältä, utuiselta ja turvalliselta, kuin kaikki kauhut olisi hetkeksi peitelty takaraivoon, paksun täkin alle. Hän ja Nils olivat puhelleet kaikenlaista mukavaa seuraavasta kesästä, ja Otto oli unohtanut, että...
Nyt kaikki oli hyvin. Vielä.

Otto ei kumminkaan juljennut katsoa kehenkään päin, kun hän ja Nils astuivat illalla pirttiin ruoka-aikaan. Hän oli... He olivat... Oton sydän kavahti kurkkuun, kun hän huomasi Nilsin hiuksissa vielä yhden heinänkorren kappaleen. Kukaan ei varmaankaan olisi osannut päätellä siitä mitään, mutta Otto nyppäsi sen silti nopeasti pois. Pöydän ääressä istuva Vilho huomasi hänen säikähdyksensä ja tuijotti heitä jonkin aikaa, ynnäillen selvästi asioita päässään.

Nils taas oli, kuin he olisivat olleet tulossa marjametsästä. Hän astui peremmälle kevein askelin ja tervehti enoaan herttaisemmin kuin ikinä - mutta vilkaisi heti perään Ottoa ilkikurisen merkitsevästi. He istahtivat pöydän ääreen toisiaan vastapäätä, kuten aina ennenkin. Nils nosti kauhallisen keittoa lautaselleen tyytyväinen hymy huulillaan ja käänsi sitten kattilaa niin, että Oton oli helppo tarttua kauhaan. Otto katsoi, kun Nils voiteli leipää. Hän katsoi pöydän ääressä aterioivaa väkeä. Kaikki oli (vielä) suloisen tavallista ja rauhallista, vaikka kaikki Oton oudot toiveet olivatkin toteutuneet viimeistä piirtoa myöten. Jussi kertoi hänelle arvostelematta olennaisimmat asiat töiden edistymisestä. Nils istui omakseen tulleella paikalla (vielä, mutta aivan kohta...), ja hän ja Otto olivat juuri äsken...

Nils oli oikeasti niin kuin Ottokin ja he tahtoivat ja heitä oli naurattanut ja Ottoa oli hirvittänyt ja Nils oli... ja siltikin, siltikin kaikki oli edelleen mutkatonta. Nils ei ollut vieläkään juossut karkuun. Otto ei tiennyt, mitä olisi ajatellut tästä kaikesta. Hän oli näkynyt kelpaavan Nilsille. Oikein hyvin, itse asiassa. He olivat viipyneet pitkään lähekkäin, ja kaikki oli ollut pirun oikein. Nyt he hymyilivät toisilleen kuin mitkäkin ja söivät yhdessä kuin aviopari. Kaikki vaikutti taas yhdeltä seitsentoistakesäisen Oton kiusalliselta haaveunelta. Ei ollut hänen tapaistaan väittää sellaista, mutta eikö heidän kahden, piru vie, olisi selvästi kuulunut olla yhdessä ikuisesti?

Ei, tietysti heidän pitäisi... Nilsin pitäisi...

Otto empi hetken ja hipaisi sitten jalallaan Nilsin säärtä pöydän alla. Olivat he ennenkin leikkineet, mutta Nils oli aina aloittanut. Nyt tämä yllättyi eleestä niin, että tipautti melkein lusikkansa. Hän ennätti kuitenkin nopeasti mukaan. Vilho kyttäsi heidän merkillistä kuhkimistaan aikansa. Lopulta hän kumartui vilkaisemaan pöydän alle, totesi touhun luonteen ja kohotti katseensa Ottoon perin juurin tympääntyneenä. Otto nolostui hetkeksi, muttei tarpeeksi pahasti. Ajan loppumisen pelko oli alkanut hiipiä hiljalleen takaisin. Se oli paljon häpeää suurempi.

Kaksi päivää, ja he olivat jo tehneet kaiken, mitä olivat aikoneet.
Pian kaikki alkaisi väistämättä muuttua painajaiseksi.

Otto nukkui toiseksi viimeisen yönsä kuitenkin ihmeen rauhassa. Ehkä kuuma keli kuiskutteli hänen korvaansa, että kesä voisi jatkua loputtomasti. Aamulla tuttu pakotus nousi tietysti jälleen hänen rintaansa, entistä voimallisempana. Hänen oli vaikea hengittää. Nils olisi sanonut kepeästi, että heillä olisi sentään vielä kokonainen päivä, ja puolikas seuraavaakin.

Päivä.

"Kuka täällä leikkaa hiukset?" Nils kysyi suunnilleen ensi töikseen herättyään. Ehkä hän oli sattunut haraisemaan tukkaansa. Otto otti iskun nöyrästi vastaan, vaikka se osui suoraan hänen rintaansa. Hiusten leikkaaminen ei ollut tullut puheeksi koko kesänä. Nyt se tuli, ja se tarkoitti, että... Totta kai se tarkoitti. Tiesihän Otto, että Nils läht...
"Minä niitä olen aina leikellyt", Otto sanoi.
"Oi, todellako", Nils henkäisi helpottuneena. "Pelkäsin jo, että Vilho. Silloin minulle ei välttämättä olisi jäänyt hiuksia ollenkaan."
Otto tiesi, ettei osannut vastata hänen pirteään hymähdykseensä oikeanlaisella ilmeellä. Eikö tämä kaikki todella sattunut Nilsiin enempää? Kai se oli vain hyvä.