Sen kutsuu elohon

Luku 17, jossa tunteillaan kuumeisesti

Viimeistään nyt Nils huomasi todella nauttivansa runojen kirjoittamisesta, toisella tavalla kuin koskaan aiemmin. Eikä vain nauttivansa: hänen oli suorastaan pakko kirjoittaa. Muuten hän olisi todennäköisesti hautautunut tunteidensa alle ja hänen ajatuksensa olisivat punoutuneet Gordionin solmuksi. Jos hän ei kirjoittanut, hänet valtasi vastaansanomaton halu lähteä liikkeelle vainioiden laidoille ja peltoteille. Ruoka-aikaan hän ei pystynyt syömään paljoakaan - mutta se nyt ei johtunut ensisijaisesti romanttisesta tunnetilasta.

Nils yritti parhaansa mukaan olla aiheuttamatta Otolle liikaa mielipahaa läsnäolollaan ja tuijotuksellaan, jonka tämä tulkitsi omilla vaikeaselkoisilla tavoillaan. Nilsin olisi kai kuulunut tarttua toimeen jo ajat sitten ja vakuuttaa tunteitaan Otolle niin kauan, että tämä olisi väkisinkin alkanut uskoa niihin. Niin hän olisi myös olettanut tekevänsä. Lupaavat tilaisuudet lipuivat kuitenkin ohi toinen toisensa jälkeen. Ehkä niin oli lopulta parasta: tämä asia Nilsin täytyisi hoitaa kunnolla. Uskoisiko Otto ikinä? Entä olisiko Nils oikeasti valmis siihen kaikkeen, mitä siitä seuraisi? Heidän mahdollisen suhteensa väistämättömät ongelmat alkoivat tuntua vähemmän runollisilta, kun niitä mietti haudanvakavasti keskellä yötä, kun kuovien haikea huuto kantautui pellonlaidalta ja Oton selkä näytti surulliselta ja nurinkurisen hauraalta. Oliko Nilsistä tekemään tällaisia siirtoja? Voisiko heidänlaistensa rakkaus todella toimia muualla kuin romaaneissa?
...Totta kai voisi. Ehkei ollut aiemmin voinut, mutta nyt voisi. Mitä ongelmista! Nilsissä olisi saman tien riittänyt rakkautta loppuiäkseen ja pitkälle sen jälkeen. Se auttaisi jo pitkälle vaikeuksien yli. Oli kai vain luonnollista, että hänen ensimmäiset askelensa olivat hieman haparoivia, mutta kyllä hän tiesi, minne oli matkalla. Mikseivät hän ja Otto jo suukotelleet? Miksei Nils jo saanut painautua vasten Oton leveää selkää?
Hyvänen aika.

Eräänä päivänä Nils nojaili jälleen aitan terassin kaiteeseen katsellen renkien aherrusta (no, Ottoa). Muut olivat vielä työn touhussa, mutta Otto nojasi seinään ja huokaisi. Tapaus oli niin eriskummallinen, että Jussi huolestui ja käveli Oton vierelle. Nilsistä oli aina hieman kummallista huomata, että Otto oli nuorempaansa puolta päätä lyhyempi.
"Mikäs nyt on?" Jussi kysyi.
"Kunhan huilaan", Otto sanoi.
Jopa Nils ymmärsi ihmetellä moista lausumaa, vaikkei ollut tuntenut Ottoa ja tämän työmoraalia kuin kuukauden. Oton äänikin oli huolestuttavan hutera, joten Jussi painoi siekailematta kämmenensä tämän otsalle. Hän kurtisti saman tien kulmiaan.
"Sinullahan on hitosti kuumetta", hän sanoi.

Kuumetta!?
Nils kiiruhti pihan yli selvittämään tilannetta.
"Miten ihmeessä kukaan ei ole huomannut mitään aiemmin?" hän kysyi. Toisaalta hän oli itsekin ollut aivan yhtä tarkkaamaton, vaikka oli ollut pitävinään Ottoa silmällä koko päivän. "Ottohan on nyt joutunut raatamaan vaikka millä mitalla."
Jussi kohautti olkiaan.
"Mistäs sen tietää. Se on aina vähän tämmöistä", hän sanoi. "Ei se ikinä kerro, kun tulee kipeäksi."
"Kyllä minä nyt ihan hyvin vielä..." Otto yritti. Hän näytti väsyneeltä ja kalpealta.
"Nii varmaa", Vilho tuhahti. "Voesit kyllä joskus sannoo vähä ennen kun keekkoot."
"Ettei vain olisi jotain vakavaa?" Nils kysyi. Olisi jotenkin sopivaa, jos kaiken jälkeen paljastuisi, että Otto olisi jo pitkään ajoittain oireillut hengenvaarallista sairautta. Hänen hiljaisuutensa ja synkkyytensä saattoivat hyvin johtua myös siitä, ja... Tai voisihan hän tietysti muuten vain vaipua ikiuneen tämän kavalan maalaistaudin kourissa. Kuume oli aina jotenkin pahaenteistä, eikä Otto ollut vielä niiskuttanut tai yskinyt niin kuin viattomassa flunssassa kai kuului. Ja täällä hän oli raatanut koko päivän niin kuin aina ennenkin! Kaiken muun kärsimyksensä lisäksi...

"Mitäpä vakavata se voes olla. Tuommosiahan nuo aena on", Vilho tuhahti, kuin olisi ollut kansakunnan pätevin lääkäri. Nils ei aivan vakuuttunut.
"Tavan lentsu vaan", Ottokin sanoi, vaikka nojasi edelleen seinään huonossa ryhdissä ja näytti siltä kuin voisi minä hetkenä hyvänsä lyyhistyä maahan. Hän suostui vastaamaan Nilsin kysymykseen lähestulkoon suoraan, eli hänen kuumeensa täytyi olla hengenvaarallisen korkea.
"Käsi melkein paloi sinun otsassa", Jussi sanoi. "Menisit nyt aittaan huilaamaan."
Otto murisi jotain ja liikahti vastahakoisesti.
"Aitassahan on pölyistä ja likaista", Nils sanoi. "Ei siellä ole hyvä sairastaa."
Rengit katsoivat häntä hieman kummissaan, Vilho suorastaan nyreästi.
"Niin no, Otto kaet varmaan otetaannii pirtin puolelle", Vilho sanoi. "On sen verran luokkaerroo jo tässäkkii porukassa."
"Olethan sinäkin siellä sairastanut", Jussi huomautti.
"En minä sinne", Otto murahti. "Ei tämä..."
"Kyllä sinun täytyy", Nils sanoi.
Hän ei ehtinyt juuri nyt tuohtua siitä tosiasiasta, että päärakennuksessa todella oli vieraille pyhitetty huone ja ettei hän nukkunut öitään siellä.
"Kuha mänet nyt jonnekkii, ettet tartuta meetä", Vilho sanoi.
"Vierashuoneessa et todennäköisesti tartuttaisi ketään", Nils huomautti osoittaen liikemiehen nokkeluutta, joka olisi yllättänyt hänen isänsä iloisesti.
Otto harkitsi tilannetta hetken - jos siis jaksoi harkita sitä.
"Jos minä sitten", hän huokaisi.
Kaikesta huolimatta hän jäi vielä selostamaan nuoremmilleen, mitä näiden pitäisi tehdä päivän aikana.