Sen kutsuu elohon

Luku 25, jossa tuulet käyvät hiljalleen viileiksi

Kun Nilsin ja Oton romanssi oli Oton kavereiden tiedossa, Otto alkoi luonnollisesti hoitaa vastuullisen johtajan tehtäväänsä uudella innolla. Nilsiä huvitti, kun tämä herätteli rengit tavallistakin aikaisemmin ja piti heille hieman liian ankaran ja tärkeilevän luennon päivän töistä, suorassa ryhdissä ja jämäkässä haara-asennossa. Nils kuunteli arvovaltaa tihkuvan esityksen muiden mukana. Otto näytti toki hyvältä myös tuiman miehekkäässä roolissaan, mutta Nils ymmärsi yhtä hyvin kuin muutkin, mistä oli kysymys. Kukaan ei sanonut mitään - eikä kukaan etenkään muistanut, että Otossa oli kesän aikana alkanut näkyä pehmeämpiäkin puolia. Nils arveli, että juuri nyt Otto nolosteli erityisesti edellisen illan säikähdystään. Hänhän oli joutunut hetkeksi nöyristelemään nuorempiensa armoilla.

Nils oli tietysti valtavan huojentunut siitä, että he olivat välttyneet skandaalilta. Hän ei ehkä ollut pitänyt täystuhoa niin varmana kuin Otto, mutta ei hän myöskään ollut arvannut, että romanssi voitaisiin sivuuttaa lähestulkoon olankohautuksella. Miten autuasta: keskustelusta ei edes puhuttu enää aamulla. Uusi asetelma tuntui silti ilmassa, muutenkin kuin Oton hölmöilyssä. Muut vaikuttivat nimittäin katselevan Nilsiä ja Ottoa - nuortaparia? - vähän kummissaan ja ihmetellen, kuin olisivat arvioineet heidän jokaista liikahdustaan. Nilsin kättä oli harvoin tuijotettu yhtä suuren hämmennyksen vallassa kuin edellisiltana, kun se oli levännyt Oton olalla. Sama linja jatkui edelleen: kun Otto puhui Nilsille, Jussi pysähtyi hetkeksi havainnoimaan heidän katseitaan.

Nilsin olisi pitänyt osata ennustaa, että mainettaan paikatessaan Otto jättäisi hänet johtajan roolinsa mukaisesti jälleen vähemmälle huomiolle - tai yrittäisi. Hän jakeli kyllä ohjeita niin kuin aamullakin, mutta unohtui vähän väliä tuijottelemaan Nilsiä pihan yli. Nils ei osannut tehdä mitään, vaan keskittyi seuraamaan Oton jokaista liikahdusta omituisen kiihtyneenä ja kärsimättömänä. Hän nautti ja kärventyi yhtä aikaa. Vai nauttiko hän kärventymisestään? Tuntui joka hetki riipivämmin, kuin hänen ja Oton olisi kuulunut olla kyljekkäin, käsikkäin, kaulakkain, ihoittain, huulittain. Mitä illalla tapahtuneista asioista? Mitä uudesta tilanteesta? Heidän katseensa kävivät samaa hämmentävän kiihkeää keskustelua kuin iltaisin rannassa, vaikka he olivat nyt täysissä pukeissa.

Heillä oli enää vajaa viikko.

Edellisillan välikohtausta edeltäneen, ilosta juopuneen suutelon tuntu palasi kerkeästi Nilsin iholle. Edes Vilhon mauton irvailu ei ollut himmentänyt sitä. Oton kädet olivat kulkeneet pitkin Nilsin rintakehää ja kylkiä, niin luontevasti ja oikein. Nilsin selkä oli painautunut vasten seinähirsiä. Oi, hehän olisivat voineet...! Nilsiä punastutti. Hän huomasi hymyilevänsä toisella tavalla kuin koskaan aiemmin, ehkä erityisen aikuisesti. Otto siis taipui sittenkin myös sellaiseen. Hän oli jopa avannut Nilsin paidasta yhden napin lisää. Nilsin kädet olivat liikkuneet omia aikojaan. Kaikki oli tuntunut tavattoman oikealta, eikä heillä kai nytkään ollut estettä sen jatkamiselle. Miten Nils olisi voinut olla rauhassa, kun heillä oli sellaista ja kun hän oli alkanut nähdä painajaisia erosta? Hän harkitsi, menisikö taas "auttamaan" Ottoa. Tämä oli selvästi sopivalla päällä sellaiseen, mutta Jussi ja Vilho olisivat takuulla ilmaantuneet tarkkailemaan heidän kummallisia taipumuksiaan kuin parhaatkin tieteilijät. Nilsin ja Oton suhdetta ei tarvinnut tuijottaa niin, jos ei ymmärtänyt siitä mitään. Nils tyytyi siis vain kärventymään, lappamaan välillä heinäkuormaa navetan ylisille ja kärventymään lisää.

Ilmassa oli jo syksyn viileänhaikeaa lohduttomuutta. Enää vajaa viikko! Viikon päästä Nils olisi...

Puolenpäivän aikoihin Nils oli jo lähestulkoon hengetön. Ruokapöydän ääressä hän oli tölvinyt Oton saappaanvartta omallaan, ja Otto oli antanut takaisin samalla mitalla. Hänen ilmeensä oli tuskin värähtänyt, mutta hänen korvansa olivat punertuneet. Jos Nils olisi nyt istunut kirjoittamaan runon, se olisi punastuttanut kenet tahansa. Otto taas oli parhaillaan syventynyt tarkastelemaan vuoroin Nilsiä, vuoroin navetan ovenpieltä, joka epäilemättä oli hyvin intresantti nähtävyys. Ennen pitkää Jussi marssi Oton rinnalle ja laski kätensä tämän olalle. Otto peitteli säikähdyksensä tökerösti. He vaihtoivat hiljaa pari lausetta. Jussi vaikutti ehdottavan jotain ystävällistä, Otto taas vastustelevan. Neuvoteltuaan vielä hetken Jussi nyökäytti päätään käskevästi Nilsin suuntaan. Ottokin katsahti Nilsiä, kiusaantuneen näköisenä mutta vähän hymyillen. Jussi näkyi riemastuvan virneestä. Osoiteltuaan sitä aikansa hän tuuppasi kaveriaan nauraen Nilsin suuntaan. Otto näytti nololta, mutta lähti käskemättä kävelemään Nilsin luo. Hän yritti vain muodon vuoksi vedota tärkeisiin töihinsä.
"Älä yhtään! Minä jos kuka tiedän tuon katsannon!" Jussi naureskeli velmusti ja vinkkasi silmäänsä.
"Ei, enhän minä sentään sillä tavalla..." Otto koetti selitellä paljonpuhuvan punaisena.
Oli hänen silmissään ollut Jussinkin tapaisen ihmisen katsetta, ja hyvä niin.