Sen kutsuu elohon

Luku 2, jossa joudutaan lapsenlikaksi

Otto kävi taas yhden kerran sulkemassa veräjän, jonka joku oli unohtanut auki. Portti lonksahti vähän ilkeästi - ja taisi jäädä vinoonkin. Otto astui kauemmas ja kyykistyi tarkastamaan. Aivan, jäihän se. Olisi varmaan parasta ottaa mokoma lähiaikoina kokonaan saranoiltaan ja katsoa, mistä kiikasti. Tietysti silloin, kun laitumella ei olisi hiehoja. Itse asiassa veräjä olisi pitänyt älytä korjata heti lumien sulettua, mutta nyt sitä oli kai turha surkutella.

Muuten Eerolan pihapiiri oli saatu talven jäljiltä jo kelvolliseen kuntoon. Väkikin oli parhaillaan ihmeen ahkerasti työn touhussa: Jussi oli lähtenyt Miina-tamman kanssa hakemaan lisää heiniä laaksopellon ladosta, eikä Vilhokaan ollut vielä luistanut lannanluontivuorostaan. Piikojen työn sujumisesta Oton ei niinkään tarvinnut kantaa huolta: näihin aikoihin Liisa ja Elli osasivat varmaan omin päinkin ja laiskottelematta mennä lypsämään lehmiä. Otto itse oli juuri saanut työkaluvajan tarkastettua ja järjesteltyä kesän kiireiden varalle. Isännälle täytyisi kertoa, että kuusituumaiset naulat hupenivat yllättävän nopeasti. Sieti toivoa, ettei niitä sentään käytetty harkitsemattomasti mihin sattui. Eivät ne ilmaisia olleet.

Ennen kuin Otto ennätti tarttua seuraavaan työhönsä, Jussi ja Miina karauttivat pihaan täyden heinäkuorman kanssa. Korret näkyivät säilyneen kuivina ja puhtaina; oli ollut viisas päätös kunnostaa heinäladot edellisenä keväänä. Kun Jussi alkoi viskoa heiniä hangolla navetan ylisille, Otto liittyi hänen seuraansa. Vilhokin jätti urakkansa - kesken, näköjään - ja saapasteli navetan ovelle. Siinä hän sitten seisoi katselemassa heinien lentelyä ja kuuntelemassa jutustelua. Otto ennätti jo avata suunsa puuttuakseen vetelehtimiseen, kun Vilho viimein ymmärsi vaihtaa talikkonsa hankoon ja tulla auttamaan. Työhön ei olisi tarvinnut kolmea miestä, mutta Otto antoi asian olla. Tyhjenisihän kuorma sentään nopeasti. Niin, ja olihan aina välillä kai hyvä tehdä jotain koko porukalla.

"Viime yönä minä muuten ihmeen näen", Vilho sanoi parin hangollisen jälkeen tutun ovelasti.
"Minkä sitten?" Jussi kysyi melko tympääntyneenä. Hän taisi jo arvata yhtä hyvin kuin Ottokin, mitä Vilho ajoi takaa.
"Sinä olit koko yön meejän aetassa", Vilho sanoi ja virnisti pirullisesti.
"Heh heh", Jussi tuhahti. "Siellähän minä nukun."
"Siellä sinun kuulus nukkua", Vilho korjasi. "Männöökö huonosti tyttöen kansa?"
Otto vilkaisi Jussia, ja aivan oikein: tässä kohtaa tämä päätti antaa periksi ja lähteä kunnolla mukaan sanailuun.
"Mitä jos hommaisit oman tytön, niin ei tarvitsisi minua härnätä?" hän ehdotti nenäkkäästi ja työnsi hankonsa heiniin.
"Oeskohan minulle ies kettään jälellä?" Vilho mietti haarukoidessaan omat kortensa. "Mitenkä sinä sinun järelläs ossoot muka pittee kirjoo kaekista morsmaekuistas?"
"Ei minun tarvitse, kun sinä näyt pitävän minunkin puolesta", Jussi sanoi. Hänen suupielessään taisi pilkahtaa leikkisä virne. Vilhokin näkyi päässeen vauhtiin.
"Niin piän. Etkä usko, mitenkä on rankkoo hommoo", hän valitti ja viskasi heinät ylisille. "Ee meenoo niin millään pysyä kärryllä kaekista kiänteestä."
"Kyllä sen ymmärtää. Sinun iässä alkaa varmaan itse kukin jo hidastua", Jussi virnisti.
Vilho hymähti, muka happamasti.
"Kaks vuotta oon sinua vanahempi", hän huomautti. "Ja se näkkyy kaekki tässä jalon arvokkaassa olemuksessa."
"Missä muka?"
"Tässä näen. Etkö huomoo nuorilla silimilläs?"

Otto oli ajat sitten oppinut, etteivät nuoremmat rengit oikein edes osanneet puhua toisilleen muulla tavalla. Pohjimmiltaan he olivat kai silti hyviäkin kavereita. Vilhon piikittelyssä oli kyllä perää: kukaan tuskin olisi saanut täyttä tolkkua Jussin heilakuvioista. Niiden olemassaolosta tosin tiesivät kaikki, Otto ja Vilho varmaan muita paremmin. Rengit viettivät nimittäin kesäiset yönsä samassa ahtaassa aittahuoneessa, kahdessa vierekkäisessä kerrossängyssä. Jussin tulemiset ja menemiset eivät voineet jäädä muilta huomaamatta, eikä niiden luonteesta ollut ihmeemmin epäselvyyttä.