Sen kutsuu elohon

Luku 11, jossa paljastuu parikin asiaa

"No nyt tuil Ottokkii nii voet kertoo", Vilho sanoi, kun Otto palasi piipahdukseltaan aitassa. "Jos on nuin hirvee niin haluvan kuulla."
Jussi istui edelleen rappusilla. Hän huokaisi pää painuksissa ja hieroskeli ohimoitaan.
"Kaisa tuli sanomaan", hän aloitti, hiljeni ja lisäsi sitten nopeasti ja hiljaa, "että odottaa minulle lasta."
Lause tuntui jysäyksenä Oton ohimoissa. Tuli hiljaista.
"Eeelä kehtoo", Vilho venytteli toiveikkaasti.
Otto ei sanonut mitään. Häntä heikotti, mutta eipä hän kai lopulta ollut erityisen yllättynyt.
"Niin se sanoi", Jussi henkäisi. "En kai minä tämmöisellä laskisi leikkiä."

Vain käki kukkui lähimetsässä, ja sekin hiljeni pian. Ennusti varmaan Otolle elinvuosia, jos hän joutuisi kestämään tällaisia paljastuksia.
"Sen siitä suapi", Vilho sanoi. "Minä vuan ihmettelen, ettee oo aekasemmin sattunu."
"Ei paljon auta!" Jussi huudahti ja puristi kätensä nyrkkiin.
"No ee varmaan", Vilho tokaisi. "Mikäpä tässä nyt voes avittoo?"
"Sinun kai pitää nyt vaan mennä sen kanssa naimisiin", Otto sanoi. Se oli ainoa ratkaisu, vaikkei varmasti kenenkään mieleen. Tällaisessa kirotussa tilanteessa ei enää paljon mielitekoja kyselty.
Jussi suoristi kuitenkin selkänsä hätääntyneenä.
"En mene!" hän huudahti. "Kaisa on hirveä ihminen. Eikä se varmaan edes ole minun lapsi."
"Ee ee, mitenkä se nyt sinun oes. Varmaan minun tae Oton paremminnii", Vilho sanaili, vaikkakin ponnettomasti.
"On täällä muitakin vaihtoehtoja", Jussi sanoi. "Mutta minua on helppo syyttää kenen vaan!"
"Etkö sinä sitten ole... ollut Kaisan kanssa?" Otto kysyi.
Jussi vilkaisi pois.
"Olen, olen", hän myönsi. "Voi se ihan hyvin olla minunkin lapsi."

Oton päätä oli alkanut särkeä. Kaikki oli taas mennyt kerralla harvinaisen sekaisin yhden hölmön ihmisen takia, eikä tällä kertaa ollenkaan hyvällä tavalla. Sen siitä sai, kun heilastelu oli eräille liian helppoa. Olisihan pitänyt ymmärtää, että vaikka oli pidetty, ei välttämättä tarvinnut... Ottokin olisi halunnut kerrankin unohtua haaveilemaan edes pieneksi hetkeksi omista olemattomista mahdollisuuksistaan johonkin, mutta ei. Kohtalon täytyi tietenkin esitellä juuri silloin uusi ongelma, joka olisi voinut nousta pintaan koska tahansa aiemminkin. Tätäpä he sitten tulisivat miettimään seuraavat viikot, ja syystä.

"Enkö ole monta kertaa sanonut, että kannattaisi jättää nuo hommat?" Otto ärähti.
"Älä nyt siinä, et sinä ole minun isä", Jussi huokaisi tuskaisesti.
"Luojan kiitos en", Otto sanoi.
"Mitä siitä nyt enää auttaa marista?" Jussi tiuskaisi. "Jos se on minun lapsi niin olkoon, mutta ei minun ole pakko välittää siitä."
Tällaista hävyttömyyttä Otto ei sentään olisi uskonut. Eikö Jussi tosiaan...
"Meinaatko sinä sitten jättää Kaisan itsekseen lapsen kanssa?" hän kysyi.
"En minä tiedä!" Jussi huudahti. "Kai minä sen, mutta minun pitää nyt väh..."
"Ethän sinä nyt mitenkään voi...", Otto aloitti Jussin puheen päälle, mutta nuorin renki jyräsi vuorostaan hänen ylitseen.
"Minun pitää nyt vähän miettiä", hän sanoi kuuluvasti, painottaen jokaista sanaa erikseen. Hän katsoi Ottoa, kuin tämä ei olisi ymmärtänyt mistään mitään. "Tämmöistä ei kuule ihan joka päivä."

Otto antoi olla, vaikka häntä jurppi pirusti. Oli harvinaisen naurettavaa venkoilla ja taivastella, kun oli itse varta vasten ja varoitteluista huolimatta sotkenut asiansa. Ja muidenkin asiat. Kaisan, ja... Ei Jussista olisi vielä perhettä elättämään, mokomasta jolpista. Mutta niin hänen pitäisi tehdä. Pitäisi olla torppa ja kaikki, jos hän siis... hitto, miten joku kehtasi edes puhua, että jättäisi toiset oman onnensa nojaan? Tilanne oli kurja, mutta se olisi ollut parasta niellä mukisematta. Vaikka eipä Ottokaan toisaalta pystynyt siihen. Hän ei todellakaan pitänyt uusista asioista. Hän katsoi Jussia heti eri tavalla kuin aiemmin, vähän niin kuin vierasta. Olihan hän aina tiennyt, että Jussi voisi, mutta...

Niilokin oli havahtunut kirjoitustyöstään möykkään ja kurkisti nyt ovelta.
"Mitä täällä on meneillään?" hän kysyi.
"Ee mittään", Vilho tuhahti ja huitaisi kädellään. "Jussi on vuan suanu rukkaset. Ee ymmärrä, mitenkä on mahollista."
Vilho ei sentään juoruillut Jussin asioista ulkopuolisille.
Niilo kohautti kulmiaan ja palasi saman tien sisälle. Vilho ähkäisi hänen peräänsä vähän turhan halveksivasti.
"Männään myökiin nukkumaan", Vilho sanoi Jussille. "Ee se siitä muutu mikskään. Mietit uamulla lissee."
"Niin, se ei muutu siitä miksikään", Jussi voihkaisi hampaidensa välistä ja haroi hiuksiaan molemmin käsin. Kaipa Otosta tuntui väkisinkin vähän pahalta hänenkin puolestaan, vaikka juttu kuinka oli pennun omaa syytä. "Eerolan Jussi, se komea poika"... Hitonmoinen hölmö myös. Oli oikeastaan ihme, ettei Otto ollut iskenyt silmiään häneen.