Sen kutsuu elohon

Luku 19, jossa aletaan tutustua sulhasen tehtäviin

Kun Nils astui ulos vierashuoneesta ja sulki oven takanaan, hänen oli pakko jäädä hetkeksi aloilleen. Hetken päästä hänen täytyi jo nojata seinään. Sormet etsiytyivät huulille paitsi järkytyksen eleenä, myös etsiskellen turhaan todisteita tapahtuneesta.

Ulkona ihmiset kolisivat toimissaan, ja Elli kuului etsiskelevän kanojen munia.

Nils oli juuri solminut rakkaussuhteen.
Hän ja Otto olivat suukotelleet suhteellisen monta kertaa. Suukotelleet. Otto oli pidellyt Nilsiä. He olivat pidelleet toisiaan.

Voi. Luoja.

Nils tunsi poskiensa palavan.

Toivottavasti Otto ei ollut pannut merkille, kuinka sekava Nils oli ollut ja kuinka hän oli hädin tuskin onnistunut kompuroimaan ulos ovesta. Hänen oli ollut pakko; hän ei olisi kestänyt sydämensä tykytystä enää hetkeäkään. Oli suoranainen ihme, että hän oli ylipäätään pystynyt mihinkään näin kokonaisvaltaisen kiihtyneessä mielentilassa, etenkään Vilhon järisyttävän piipahduksen jälkeen, ja silti hän oli vielä uskaltautunut suukottamaan Oton poskea.

Nils oli juuri solminut rakkaussuhteen.

Nils ei ollut varautunut tällaiseen: hän oli joutunut tasaisen varmasti ja vähin erin luopumaan suunnittelemastaan viileän kypsästä ja vakaasta lähestymistavasta. Lopulta hän oli roikkunut sen rippeissä. Yksikään keskustelu koskaan aiemmin ei ollut saanut häntä läheskään näin pahasti pois tolaltaan, mutta oliko ihme, jos hän oli ollut hieman hermostunut? Kai kenellä tahansa nuorella miehellä oli lupa olla vähän jännittynyt ja kummastunut, kun kertoi ensimmäistä kertaa elämässään sielunsa syvimpiä totuuksia, hahmotteli tulevan elämänsä suuntaa yhdessä tärkeän ihmisen kanssa - ja tuli vavisten kutsutuksi ihanaksi? Uudenlaiset todet sanat olivat hukuttaneet Nilsin alleen arvaamattomalla voimalla, ja kun hän oli viimein saanut luvan koskettaa, hän ei ollut enää halunnut muuta, vaikka hänen kätensä olivat tuntuneet vierailta ja vaikka häntä oli, totta puhuen, suorastaan hirvittänyt. Hän oli painautunut kaihoten lähemmäs ja ottanut ihmetellen loputtomasti ensimmäisiä askelia, joihin Otto oli vastannut yhtä hämmentyneenä.

"Tahdon palaen koskettaa ihosi pintaa", niinhän Nils oli kirjoittanut?

Runo oli ollut kuvaavinaan tarkasti Nilsin taannoisia tunteita, ja sen lukemista seuranneen keskustelun repliikit olivat aikoinaan tuntuneet hänestä järisyttäviltä. Hah, miten poikamaista! Äskeistä ei voinut edes verrata mihinkään aiempaan. Nils oli ollut sydänjuuriaan myöten tosissaan, syvemmin kuin olisi koskaan uskonut voivansa olla. Sanat olivat painaneet, mutta hän oli sanonut ne silti. Otto oli lopulta alkanut ymmärtää. He olivat ajautuneet lähemmäs toisiaan vaivihkaa, kuin näkymättömän voiman ohjaamina ja sitten, sitten he olivat suudelleet! Nils oli viimein käsittänyt runot, joiden laatimiseen oli käyttänyt viime viikot. Nyt hän olisi tosin muotoillut ajatuksensa vielä hieman kypsemmin.

He olivat olleet toistensa käsivarsilla, Otto ja hän.
Toistensa käsivarsilla.
Tämän täytyi olla aitoa rakkautta, mutta - oo! Näinkö voimakkaasti Nils saattoi tuntea?! Hän ei osannut enää pysyä aloillaan, vaan askelsi kiivaasti pienen ympyrän, vain palatakseen takaisin seinän turvalliseen kylkeen.

Aitassa vaihdetun tökerön suudelman jälkeen Nils oli jo ennättänyt epäillä, että kirjallisuus ja runous olivat yksissä tuumin syöttäneet hänelle pajunköyttä suudelmien ihanuudesta, mutta äskeiset suukot (äskeiset! suukot!) olivat osoittaneet pahimmat epäilykset turhiksi. Nilsin sielu ei ehkä ollut ollut vaarassa irrota ruumiista eikä hän ollut päässyt osalliseksi muustakaan ylimaallisesta, mutta hän oli todellakin alkanut ymmärtää eleen viehätystä - eikä vähiten siksi, että tällä kertaa Otto oli vastannut. Hän oli koskettanut Nilsiä varoen, samaan tapaan kuin aina joskus sattumalta arkisen aherruksen ohessa, mutta kuitenkin aivan toisin - lopultakin. Otto... Se oli ollut riemastuttavaa, suorastaan juovuttavaa, eivätkä he olleet saaneet tarpeekseen. Nils oli yltynyt henkäilemään uskaliaita sanoja, jotka olivat osoittautuneet aivan liian koketeiksi jopa hänen suuhunsa ja saaneet hänet entistäkin hämmentyneemmäksi. Se oli ollut tavallaan aika ihanaa - ja, Luoja paratkoon, Otolle uhkarohkeudet olivat selvästikin kelvanneet. Kaiken kokemansa jälkeen Nils voisi jatkossa nyökytellä tietävästi rakkausrunoille. Runebergkin sen oli sanonut: