Avain Sydämeen

1. Vapaus

Marie Silver heräsi painajaiseen. Hän katsoi ympärilleen pakokauhun vallassa ja huomasi olevansa neljän seinän sisällä. Hän hahmotti sellin kiviset seinät, sekä pienen ikkunan, jonka edessä oli kalterit. Se oli tyypillinen vankiselli, juuri sellainen jossa ihmisen sielu antaisi pikku hiljaa periksi.

Marie huokaisi syvään ja hieroi hikistä otsaansa. Sama ikävä painajainen valvotti häntä melkein joka ikinen yö. Mutta olisi ollut helpottavaa jos se olisi ollut vain painajainen. Mutta se ei ollut sitä. Se oli samalla muisto menneisyydestä, kammottava muisto jonka jokainen yksityiskohta oli totta ja piirtynyt Marien mieleen aivan liian hyvin.

Marie ravisteli päätään aivan kuin karistaen tuon asian mielestään, hän ei halunnut muistella menneisyyttään. Ei sitä kamalaa totuutta, sillä hän ahdistuisi siitä vain enemmän.

Hän nousi hitaasti ylös ja käveli pienen ikkunan alle. Hän kurkotti kaulaansa varvistaen samalla nähdäkseen ulos. Pilvet matelivat eteenpäin paljasten kauniin kuun takaansa. Se loisti kirkkaana tähtien rinnalla. Kuun alla oli pieni kaupunki, jonka taloissa näkyi vielä valoja. Marie heristi korviaan ja oli kuulevinaan ihmisten laulua kaduilta. Mutta ehkä hän vain kuvitteli kaiken.

Marie istahti takaisin kiviselle pedilleen ja nojasi kylmään seinään. Hän ei ollut kuvitellut seuraavansa isänsä jalanjälkiä, kirjaimellisesti. Hän oli ajatellut pääsevänsä eroon varkaan maineestaan, mutta se oli ollut hyvin vaikeaa. Kaikki pitivät häntä John Silverin tyttärenä, murhamiehen lapsena. Niitä nimityksiä Marie oli kuullut elämänsä aikana monesti. Häntä oli pilkattu ja haukuttu, joskus ihmiset eivät tyytyneet sanoihin vain yrittivät lyödä häntä, aivan kuin hän olisi ollut syypää isänsä tekoihin.

Mutta Marie tiesi olevansa hyvä ihminen, ei hän ollut koskaan tehnyt mitään pahaa. Mutta ihmisten käsitykset hänestä saivat hänet tuntemaan itsensä huonoksi ja alhaisemmaksi kuin muut. Ihmiset katsoivat häntä kuin varasta ja kohtelivat sen mukaan.

Ja nyt hän oli itse sellissä, istui ja odotti oikeudenkäyntiä. Se oli hermoja raastavaa. Mutta toisaalta hän varmasti ansaitsi kaiken tämän. Tätähän ihmiset olivat odottaneet häneltä, sitä hetkeä kun hän tekisi jotain mikä todistaisi sen, että hän todellakin oli rikollisen jälkeläinen. Että hänen suonissaan virtasi saastunut veri, joka saisi häntä taipumaan kohtalon tahtoon ja ajaisi hänet väärälle polulle, rikolliselle tielle.

Ehkä oli kuitenkin helpompaa vain istua sellissä, kuin joutua oikeuden eteen. Kaikki ne ihmiset ja pilkka eivät liiemmin houkutellut Marieta. Ja tuomio, se olisi varmasti kuolema tai ikuinen vankilatuomio. Kumpi oli parempi, kuolla nöyryytettynä vai kitua pikku hiljaa sellissä?

Marie sulki silmänsä vapisten, hän tiesi ettei selviäisi hengissä. Hän tiesi ettei tämä maailma ollut armollinen hänelle. Marie nyyhkäisi sydäntä särkevästi ja painoi päänsä kylmää kiveä vasten. Hän kuvitteli olevansa turvassa, jossakin kaukana kauniissa paikassa. Siellä olisi hänen äitinsä, isänsä ja kaunis talo, jossa he vihdoin saisivat olla rauhassa, piilossa pahalta maailmalta. Marie nukahti uudelleen ajatellen tuota hassua unelmaansa, joka oli yhtä kaukana kuin kuu ihmisen kosketuksesta.

Se kaunis hetki rikkoutui melkein yhtä nopeaa, kuin oli alkanutkin. Marie heräsi askelien ääniin, jotka kaikuivat pitkin käytäviä. Ne kopisivat oudon kumeasti, aivan kuin joku olisi marssinut pitkin portaita.

Muutkin vangit olivat heränneet ääniin, sillä he huusivat unisilla äänillään törkeitä herjauksia ja nauroivat tulijoille. Kyseessä oli joku jota vangit inhosivat, muuten he eivät olisi osoittaneet mieltään.

Marie kuunteli tarkemmin, askeleet lähestyivät, ne kuuluivat paljon selvemmin ja ne pysähtyivät Marien sellin oven eteen. Tutun sotilaan mukana oli mies, jota Marie ei ollut koskaan ennen nähnyt. Miehen kasvot olivat raamikkaat ja hieman ankarat, tummat hiukset oli taiteltu pään taakse. Mies oli virallisen näköinen ja hän katsoi tutkivasti tyttöä kaltereiden takaa.