Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla. Oli kuuma päivä, todella kuuma, mutta silti omituinen usva oli kaikkialla Marien ympärillä. Hän ei nähnyt muuta kuin taivaan ja auringon, joka porotti kaukana kaikesta.
Marie tunsi kuinka hikipisarat vyöryivät hänen otsaansa pitkin poskille. Hänen mekkonsa oli kiinni ihossa, se tuntui inhottavan ahdistavalta.
Sitten, kuin taikaiskusta usva hälveni. Marie näki ympärillään ihmisiä, sadoittain ihmisiä, jotka seisoivat ympyrän muotoisessa kehässä katsellen häntä vihaiset ilmeet kasvoillaan. Marie hätääntyi, hän katsoi taakseen ja näki hirttolavan, joka kohosi korkeana taivasta kohti. Hirttoköysi heilui tuulen mukana hiljaa edes takaisin. Sen jokainen liike sai aikaan narisevan äänen, aivan kuin vanha puu olisi huojunut tuulessa.
Marie käänsi katseensa takaisin ihmisiin, jotka alkoivat mylviä kuin eläimet. He huusivat törkeyksiä ja herjauksia astellen koko ajan lähemmäs Marieta. Tyttö kipusi hirttolavalle pakoon, mutta lavalla oleva silmukka läheni häntä uhkaavasti. Se tuli koko ajan lähemmäksi, aivan kuin jokin näkymätön käsi olisi liikuttanut sitä. Marie yritti päästä pakoon, mutta hänen jäsenensä eivät liikkuneet. Hän vain pystyi katsomaan kuinka silmukka kietoutui hänen kaulansa ympärille.
Marie nosti kätensä kaulalleen yrittäen irrottaa silmukkaa, mutta se kiristyi ja kiristyi jokaisella riuhtaisulla.
Marie kiljui tuskissaan ja huusi apua, mutta ihmiset vain nauroivat. He eivät tehneet elettäkään auttaakseen häntä.
- Marie. Tumma ääni kaikui tytön ympärillä.
Marie katseli ihmisiä, niiden keskeltä hän erotti miehen, joka oli mustassa kaavussa. Miehen kasvot olivat kalpeat ja silmät pikimustat, mutta Marie tunnisti silti isänsä.
- Isä! Marie huudahti kirkkaalla äänellä. - Isä! Auta minua!
Mutta mitään ei tapahtunut, hänen isänsä vain seisoi paikoillaan katsoen tytärtään kylmä ilme kasvoillaan.
- Isä! Auta minua! Minä tarvitsen apuasi!
Mutta mies ei tehnyt elettäkään, hän tuijotti aavemaisesti Marieta.
- Isä! Isä! Auta minua! Marie kiljui.
Hän tunsi pakokauhun joka valtasi hänet. Hän kuolisi kohta, eikä kukaan auttanut häntä. Ei hänen oma isänsäkään.
- Isä! Marie huudahti.
Samalla luukku hänen allaan aukesi ja Marie tipahti pimeään aukkoon henkeään haukkoen.
- Herää nyt! Marie, herää! Miehen kova ääni kajahteli tytön korvissa.
Marie aukaisi silmänsä salamannopeasti ja katsoi ympärilleen kauhuissaan. Kaikkialla oli ainoastaan pimeyttä. Marie tunsi vain kädet, jotka rutistivat hänen käsivarsiaan kovakouraisesti.
- Isä? Hän huudahti toiveikkaan pikku tytön tavoin.
Hetken aikaa oli hiljaista, sitten tuttu ääni sanoi hiljaa:
- En ole isäsi, vaan Leon.
- Leon...Marie toisti pettyneenä.
Hänen ajatuksensa olivat sekoittuneet uneen ja hän oli hetken, ihan pienen hetken ajan kuvitellut näkevänsä isänsä. Mutta se oli vain harhakuvitelma, lapsellinen haave, joka ei voisi koskaan toteutua.
YOU ARE READING
Avain Sydämeen
Historical Fiction"Se tunne on kamalin tunne mitä maanpäällä voi olla. Kun menettää jotain hyvin kallisarvoista mitä ei voi sanoin kuvata. Se tunne nousee sydämestä kurkkuun, saa sinut halvaantumaan, se saa sinut murtumaan pikku hiljaa pieniksi sirpaleiksi joita on v...
