Avain Sydämeen

31. Yksi luoti, yksi sielu vähemmän

- Älä väsytä itseäsi liikaa, Christian sanoi ja katsoi tyttöä joka käveli edes takaisin kahden puun välillä.

Marie pysähtyi ja tuijotti miestä melkein epäuskoisena. Oliko tämä tosissaan? Hän ei pystynyt ymmärtämään miten Jones oli niin rauhallinen. Miten tämä pystyi vain istumaan, kun hänen ystävänsä oli mielipuolen kynsissä. 

Marie tiesi, että Harrison oli hyvin läheinen ystävä Christianille. He olivat kokeneet yhdessä kaikenlaista, jakaneet ilot ja surut keskenään. He olivat melkeinpä kuin veljeksiä eikä Marie sen takia voinut käsittää miten Christian pystyi olemaan niin kuin mikään ei olisi ollut vialla, kun kaikki oli päälaellaan.

Edes ajatus siitä, että Leon oli Wintersin vankina sai Marien sydämen melkein pysähtymään. Hän ei halunnut edes miettiä sitä mahdollisuutta. Hän halusi vakaasti uskoa siihen, että kapteeni oli hengissä. Että hän oli vahva ja viisas mies jota ei niin vain tapettu. Mutta Marie tiesi, että ihmisen elämä oli niin helppo riistää. Yksi pieni luoti pystyi päättämään yhden sielun vaelluksen tämän maan päällä sekunnissa.

– Pitäisikö minun istua rauhassa paikoillani ja odottaa, että milloin kuulemme laukauksen?! Marie kysyi tuohtuneena.

– Emme voi tehdä yhtään mitään, Thomas huomautti saaden Marien tulistumaan.

– Emmekö?! hän kiljaisi, – me odotamme täällä kuin pelkurit, kun ystävämme tapetaan.

Marien sanat saivat miehet hetkeksi hiljaisiksi. He tiesivät, että Marie oli oikeassa. He olivat pelkureita, kun he vain odottivat hiljaa paikoillaan. He olisivat voineet lähteä kapteenin mukaan, he olisivat voineet jopa pärjätä Wintersin miehillä, mutta he olivat silti päästäneet kapteenin lähtemään yksin kohti kuolemaa. Ja nyt oli liian myöhäistä edes ajatella sitä vaihtoehtoa, että he lähtisivät kapteenin perään sillä he eivät tienneet oliko tämä elossa vai kuollut.

– Jos me lähtisimme etsimään heitä kohtaisimme saman kohtalon, Peterson sanoi hiljaa.

– Emme välttämättä. Voisimme pelastaa heidät, Marie sanoi yrittäen saada miehiä järkiintymään, mutta se oli turhaa.

– Emme voisi. Winters on hullu, hän tappaa ihmisiä huvikseen, hänen kanssaan ei neuvotella, hänen kanssaan ei tehdä sopimuksia. Ja emme tiedä onko yksikään heistä enää elossa, Thomas totesi vakavana.

– Sillä ei ole mitään väliä ovatko he kuolleet tai elossa, kunnialliset miehet hautaavat ystävänsä. He eivät jätä ketään jälkeensä, Marie huomautti vakavana.

Hän odotti, että joku miehistä sanoisi jotain, mutta nämä pysyivät vaiti. He kaikki tiesivät, että Marien sanat olivat totta ja he häpesivät kaikessa hiljaisuudessa itseään.

Marie huokaisi syvään ja jatkoi kävelemistä. Hänen sydämessään tuntui painostava tunne. Se oli noussut sinne samalla hetkellä, kun Leon oli lähtenyt auttamaan muita. Marie ei kestänyt ajatusta, että Leon kuolisi, että hän ei enää koskaan näkisi miestä. Olisi kammottavaa edes ajatella miltä tuntuisi elää ilman Leonia. Marie ei enää koskaan kuulisi tämän puhuvan, hän ei enää koskaan nauraisi tai hymyilisi. Eikä Marie voisi enää koskaan riidellä miehen kanssa. Miltä sellainen elämä tuntuisi? Se olisi onttoa ja tyhjää. Se ei tuntuisi elämältä. Marie nielaisi, mutta möykky kurkusta ei lähtenyt. Hän sulki hetkeksi silmänsä. Jos Leon kuolisi Marie ei voisi antaa itselleen anteeksi.

Marie arvosti todella paljon Leonin rohkeutta, tämä oli kunnian mies lähtiessään yksin pelastamaan Quinia ja Harrisonia, vaikka hän ei tuntenutkaan toista miehistä. Mutta Leon oli juuri sellainen, hän halusi tehdä oikein. Se oli hänellä verissä.