Avain Sydämeen

22. Suden suu

Oli hiljaista, niin hiljaista, että se tuntui jopa tuskalliselta. Mutta hän ei pitänyt melusta, ei. Hän ei pitänyt siitä, että ihmiset hyörivät hänen ympärillään. Hän mieluummin istui yksin, omassa huoneessaan, kuin kuunteli muiden joutavanpäiväisiä höpinöitä.

Ei hän koskaan ollut kovinkaan puhelias, hän oli hiljainen mies, yksinäinen susi, joka vaelsi maan päällä etsien rauhaa, jota hän ei vieläkään ollut löytänyt.

Se oli itseasiassa hyvin surullista, olla niin yksinäinen. Olla paha, jota kaikki muut ihmiset pelkäsivät. Ei hänen tarkoitus ollut koskaan muuttua niin radikaalisti, tehdä niitä asioita, joita hän oli tehnyt. Mutta hän oli vain ajautunut sellaisella polulle, josta ei enää ollut paluuta.

Hän oli aina ollut levoton sielu, joka harhaili yksinään. Hän vain odotti sitä hetkeä, että joku pysäyttäisi hänet. Että joku ampuisi häntä suoraan sydämeen ja toisi sen rauhan, jota hän oli etsinyt. Mutta se oli turha luulo, hän oli monesti heittäytynyt vaarallisiin tilanteisiin, juuri sellaisiin, joissa olisi tiedossa varma kuolema. Mutta hän oli aina selviytynyt tilanteista, aivan, kuin joku tai jokin olisi suojellut häntä.

Hän oli joskus niin turhautunut, kaikki se viha ja pahuus, jota hän kohtasi elämässään oli niin turruttavaa. Se valtasi ensin mielen, sitten pikku hiljaa sydämen saaden sen mustumaan, kuolemaan. Hän ei tuntenut mitään, ei sääliä, ei tunteita, niin kuin normaalit ihmiset. Hän oli paatunut rikollinen, joka oli ajettu tähän tilanteeseen.

Hän oli joskus ollut erilainen, toisenlainen ihminen, mutta hän ei halunnut muistaa noita aikoja, tuskin hän edes olisi pystynyt muistamaan, vaikka hän olisikin yrittänyt. Ne ajat olivat niin kaukaisia, ne muistot olivat utuisia, kuin usva, joka laskeutui maan päälle, häviten auringon noustessa.

Ovi aukesi yllättäen päästäen raikkaan tuulahduksen huoneeseen, Winters nosti murhaavan katseensa tulijaan, joka näytti hieman häkeltyneeltä.

– Minä koputin kolmesti ja luulin...luulin, että teille on tapahtunut jotain.

Winters heilautti kättään välinpitämättömästi, hän ei ollut kuullut koputuksia, hän oli ollut niin oman mielensä syövereissä, ettei tämän maailman äänet olleet päässeet lävitse hänen ajatuksiinsa.

Winters istui aivan hiljaa paikoillaan. Hänellä oli tyyni ilme kolkoilla kasvoillaan, hän ei räpäyttänyt silmiään kertaakaan, kun hän odotti nuorukaisen puhuvan.

Nuori mies rykäisi kerran, Winters katsoi tätä tarkkaan, hän tunnisti miehen. Tämä oli Barnes, uusin lisäys hänen joukkioonsa.

Nuorukainen oli aivan liian lempeän näköinen, hänen vihreät silmänsä pälyilivät ympäriinsä, ruskeat hiukset oli kammattu siististi sivuun. Pojalla oli komeat kasvot, jotka olisivat kuuluneet hienoihin saleihin kaikkien ihailtavaksi, eikä vanhaan mökkiin keskelle metsää.

Winters huokaisi mielessään. Barnesin läsnäolo sai hänet muistamaan oman nuoruutensa, sen kaiken minkä hän oli jo jättänyt taaksensa. Hän katui hieman pojan ottamista joukkoonsa, ei tämä selvästikään kuulunut tänne. Winters oli aivan varma, että nuorukainen pyörtyisi, jos hän näkisi verta ja saisi sydänkohtauksen, jos hän joutuisi itse ampumaan jonkun.

Mutta tämä oli tiennyt minne joutui liittyessään Wintersin joukkoihin. Hän tiesi riskit, hänelle oli kerrottu tarkkaan, että hän menettäisi täysin edellisen elämänsä. Ettei hän saanut pitää minkäänlaista yhteyttä ihmisiin, jotka hän tunsi ennen tänne tuloaan. Ja kun kerran liittyi Wintersin joukkoihin, ei enää koskaan päässyt pois. Ei koskaan. Se oli sääntö, jota kukaan ei ollut vielä rikkonut. Eikä tulisi rikkomaan.

– Me kävimme tutkimassa tilanteen, Barnes rikkoi hiljaisuuden heikolla äänellä, – heitä on seitsemän. Kuusi miestä ja nainen.

Winters säpsähti hieman, nainen, hän toisti mielessään. Naiset eivät koskaan tienneet mitään hyvää. He olivat tunteidensa vietävissä, he ihastuivat, rakastuivat ja lopulta takertuivat käsivarteen kiinni.