Marie istui ison ruokapöydän ääressä syöden herkullista aamiaista. Hän ei ollut pitkään aikaan saanut kunnon ruokaa, mutta hän yritti olla näyttämättä nälkäänsä. Marie söi rauhallisesti, vaikka hän olisi halunnut ahmia kaiken kerralla.
- Oletteko tehneet jo suunnitelman? Marie kysyi kohteliaasti kapteenilta joka oli istunut jo jonkin aikaa mietteissään ruokapöydän päässä.
Hän säpsähti hiukan ääntä ja vastasi sitten:
- Jonkinlaisen. Mutta voimme jutella siitä ruokailun jälkeen.
- Minä olen jo valmis, Marie huomautti, vaikka hänen mahassaan olisi ollut vielä tilaa.
- No sitten voimme mennä työhuoneeseen juttelemaan, kapteeni sanoi hymyillen ja ohjasi Marien alakerrassa olevaan huoneeseen.
Huone oli iso. Sen toisessa päässä oli kaunis mahonkinen työpöytä, jonka takana oli massiivinen tuoli ja edessä kaksi nojatuolia. Huoneen oikealla seinällä oli ikkuna, jonka molemmin puolin oli kirjahyllyt, jotka olivat täynnä arvokkaan näköisiä teoksia. Toisella seinällä oli iso maalaus, se oli perheen muotokuva. Etualalla oli kaksi pientä poikaa, joilla oli surumieliset hymyt kasvoillaan. Kaunis mustahiuksinen nainen istui poikien takana arvokkaasti. Heidän takanaan oli isokokoinen mies, jonka kasvot olivat kylmät ja tunteettomat. Hänen ilmeensä oli jäykkä ja muodollinen.
- Oletteko te tässä kuvassa? Marie kysyi tuijottaen sitä intensiivisesti.
- Olen, Leon sanoi hiukan varuillaan.
Marie käveli hitaasti maalauksen luo ja osoitti vasemmanpuoleista poikaa.
- Ja hän on veljenne? Marie kysyi retorisesti tietäen jo vastauksen.
- Oli veljeni, hän on kuollut.
- Olen pahoillani, Marie sanoi myötätuntoisesti.
Leon vain nyökkäsi ja yritti miettiä miten saisi tytön pois maalauksen luota, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun tyttö jälleen puhui:
- Ovatko molemmat vanhempannekin kuolleet? Marie kysyi tahdittomasti, mutta hän ei voinut uteliaisuudelleen mitään.
Jokin tuossa perhekuvassa ei ollut kohdillaan. Lasten surulliset ilmeet ja naisen jäykkä ylväs olemus toivat mieleen esityksen, jota oli vaikea pitää yllä. Ilmeisesti kapteenin lapsuus ei ollut niin ruusuinen kauniista kodista huolimatta.
- Ovat.
- Olen pahoillani, Marie sanoi osaaottavasti, - minunkin vanhempani ovat kuolleet...niin te varmaan tiesittekin sen.
Kapteeni nyökkäsi hillitysti:
- Kyllä tiesin.
- Äitinne oli todella kaunis, Marie sanoi ihailevasti kääntämättä katsettaan maalauksesta.
- Kiitos. Tuota, tulkaa tänne istumaan niin voimme keskustella matkastamme, Leon sanoi nopeasti ja ohjasi Marien työpöytänsä eteen.
Tyttö istahti mukavalle nojatuolille ja silmäili vielä hetken ajan tuota maalausta. Leon huomasi tytön tutkivan katseen ja hän kirosi mielessään ettei ollut tajunnut ottaa maalausta pois.
- No niin...olen hankkinut tarvittavat välineet. Teltat, hevoset...
- Hevoset? Marie toisti ja käänsi katseensa mieheen.
- Niin hevoset.
- Jos muistan oikein niin emme pääse hevosilla kovinkaan pitkälle.
- Te siis muistatte jotakin? Leon kysyi toiveikkaana.
ESTÀS LLEGINT
Avain Sydämeen
Novel·la històrica"Se tunne on kamalin tunne mitä maanpäällä voi olla. Kun menettää jotain hyvin kallisarvoista mitä ei voi sanoin kuvata. Se tunne nousee sydämestä kurkkuun, saa sinut halvaantumaan, se saa sinut murtumaan pikku hiljaa pieniksi sirpaleiksi joita on v...
