Avain Sydämeen

19. Viha

Älä anna auringon laskea vihasi ylle. Leonin ajatuksissa kaikui hänen äitinsä viisaat sanat. Niin hän oli aina sanonut, joka kerta, kun Leon oli suuttunut isälleen. Hänen piti mennä nöyränä pyytämään anteeksi, mutta isä ei koskaan sanonut sanaakaan. Hän oli aina nyökännyt hillitysti ja lähettänyt pojan nukkumaan. Mutta koskaan isä ei ollut pyytänyt anteeksi tekojaan. Hän ei ollut koskaan sanonut tehneensä väärin. Siksi Leon olikin aina luullut, että hän oli tehnyt jotain väärin. Hän oli tehnyt jotakin mikä sai isän vihaiseksi ja isällä oli oikeus rangaista häntä. Mutta Leon tiesi, ettei hän ollut tehnyt mitään ansaitakseen lyönnit. Hänen isänsä oli ollut julma ja ankara mies. Jos hän olisi elänyt vielä niin Leon olisi lyönyt takaisin. Hän olisi lyönyt ja lopettanut vasta sitten, kun isä olisi pyytänyt anteeksi. Mutta se oli nyt liian myöhäistä.

Leon huokaisi ääneen ja yritti unohtaa kaikki nuo ikävät muistot, jotka olivat valvottaneet häntä. Mutta Leon ei päässyt niistä eroon niin helposti, sillä Leon tiesi tekevänsä juuri niin Marielle, kuin hänen isänsä oli tehnyt hänelle. Tyttö ei ollut tehnyt mitään väärää ja silti Leon rankaisi tätä ankarimmalla tavalla. Hän sulki Marien pois, hän esitti, ettei tätä ollut olemassakaan. Leon ei ollut puhunut sanaakaan tytölle, kun he olivat jatkaneet matkaansa. Hän oli vain katsonut tätä kylmästi ja kääntänyt tälle selkänsä, vaikka Marie oli selvästi yrittänyt puhua hänelle. Ainoastaan Quin ja Peterson olivat vaihtaneet Marien kanssa pari sanaa.

Päivän kävely ja tunteiden sekamelska sai Leonin väsymään, hän ei ollut edes jaksanut pystyttää telttaansa vaan hän oli tyytynyt nukkumaan nuotion äärellä, missä nukkuivat myös Jones, Harrison ja Peterson.

Leon havahtui kahinaan, joka kuului Marien teltasta. Mies kohotti hiukan päätään ja näki tytön tulevan ulos. Leon painoi päänsä nopeasti takaisin maahan ja esitti nukkuvaa. Hän raotti aina välillä silmiään ja näki kuinka hennoin askelin Marie käveli metsässä keräten puun oksia. Tytön kasvot olivat kalpeat, hänen silmiensä alla oli mustat renkaat ja hän näytti surulliselta aamuauringon ensimmäisien säteiden osuessa hänen kasvoilleen.

Leon sulki silmänsä, kun tyttö käveli nuotiota kohti. Tyttö kohensi tulta ja asetti keräämänsä oksat tuleen. Sitten ei kuulunut mitään. Leon ei tiennyt oliko tyttö paikoillaan vai oliko hän lähtenyt pois. Mutta kapteeni ei voinut avata silmiään, sillä hän pelkäsi paljastuvansa.

Hän kuuli hiljaista rahinaa, sitten hän tunsi jotain pehmeää laskeutuvan ylleen. Leon tajusi Marien peittelevän hänet peitolla, jonka hän oli potkinut yöllä pois. Leon kuuli tytön askeleet, kun tämä lähti omille teilleen, mutta Leon avasi silmänsä vasta sitten, kun hän ei kuullut enää yhtään mitään.

Leon suki hiuksiaan ja mietti mitä tekisi. Hän ei voisi olla ikuisesti vihainen, eikä hän itsekään jaksaisi sitä henkisesti. Oli raskasta nähdä Marie niin sulkeutuneena, hän oli, kuin varjo entisestä. Leon toivoi niin hartaasti, ettei Jones ystävineen olisi tullut pilaamaan retkeä. Kaikki oli muuttunut heidän tulonsa jälkeen, kaikki oli paljon hankalampaa ja ahdistavampaa. Leon huokaisi syvään ja sulki silmänsä uudestaan, yrittäen saada hieman unta.

Parin tunnin kuluttua kaikki olivat jo hereillä. Miehet sopivat lepäävänsä päivän, sillä kaikki olivat väsyneitä ja tarvitsivat lepoa.

Marie palasi metsästä surullinen ilme kasvoillaan, hän otti Quinin tarjoaman leivän vastaan ja meni omaan telttaansa. Christian ja Leon katselivat tytön perään haikeasti. He molemmat olisivat halunneet mennä juttelemaan tytölle, Leon olisi halunnut vakuuttaa, että kaikki oli hyvin, kun taas Christian halusi pyytää jälleen kerran anteeksi, tällä kertaa typeriä sanojaan, jotka hän oli suutuspäissään heittänyt tytön kasvoille.

Kun muut miehet menivät joelle, jäivät Leon ja Christian kahdestaan leiriin, he eivät edes huomanneet toisiaan vaan miettivät omia asioitaan, vaikkakin heidän molempien mielet harhailivat samoille poluille. He miettivät Marieta, joka istui yksin teltassaan.