Marie odotti Wintersin laukaisevan aseen, mutta mies empi hieman. Hänen katseensa muuttui mietteliääksi ja hän räpäytti silmiään yhden kerran.
Marie käytti tilanteen nopeasti hyväkseen ja katsoi miehen kasvoja jotka näkyivät selvemmin. Hänessä oli jotain tuttua, jotain hyvin tuttua. Mutta Marie ei pystynyt hakemaan miehen kasvoja mielensä pienistä lokeroista. Hän yritti pinnistää muistiaan, mutta aika kävi vähiin. Kohta Winters painaisi liipaisimesta eikä Marien tarvinnut enää pohtia kuka mies oikein oli. Marie katsoi miestä silmiin, niissä erottui epäilys. Pieni epäilyksen pilke. Ja silloin Marie erotti sen hyvin pienen syntymämerkin miehen vasemman kulmakarvan yläpuolella. Se oli hyvin huomaamaton pieni merkki, mutta se oli tuttu Marielle, hän oli nähnyt sen aikaisemminkin. Siitä oli jo kauan hyvin kauan, mutta Marie tunnisti tuon merkin missä vain.
Marie tunsi pelon hälvenevän ja lähtevän pois hänen kehostaan. Hän tunsi hetkellisen helpotuksen nousevan sydämeensä.
Marien kasvoille nousi hymy niin kaunis hymy, että joukkio katseli tyttöä ihmetellen.
– Kuolemako noin huvittaa? Winters kysyi ja tuijotti tyttöä ankarana.
Marie vain naurahti, hän naurahti niin herttaisesti, että yksi miehistä tunsi myötätuntoa tätä kohtaan. Mutta Marie ei tarvinnut myötätuntoa, hän tiesi kuka Winters todellisuudessa oli. Hän ei ollut Winters, ei. Se nimi oli keksitty miehen oikean nimen tilalle. Siksi Marie antoi itselleen oikeuden hymyillä ja nauraa hetkisen tuon miehen kustannuksella. Miehen joka oli joskus aikoinaan pettänyt hänen luottamuksen. Vaikka mies olikin nyt Winters, niin Marie luotti siihen, että hänestä löytyisi vielä jäänteitä hänen oikeasta minästään.
– Ehkäpä, Marie virkkoi, – mutta tuskin kukaan näistä ystävistäsi saa koskaan tietää mikä minua näin huvittaa.
– Olette täysin oikeassa, Winters myönsi, – he tuskin ehtivät kysyä sitä, kun luotini on lävistänyt sydämenne.
Marien silmissä tummeni, hän katsoi miestä hetken aikaa inhoten. Sitten hän kumartui miehen puoleen ja kuiskasi hiljaa tälle:
– Tuskinpa vain Roy.
Wintersin kasvoille nousi häkeltynyt ilme. Hänen kalpea ihonsa punehtui hieman. Muut miehet katsoivat johtajaansa hiukan hämillään, he eivät olleet koskaan ennen nähneet Wintersin hämmentyvän jonkun toisen sanoista.
Winters laski aseensa alas ja huitaisi kädellään merkin johon miehet reagoivat nopeasti, he lähtivät huoneesta vähin äänin. Nainen jäi omalle paikalleen istumaan, hänen silmänsä tapittivat Marieta mustasukkaisina.
– Kuka te olette? Winters kysyi kurtistaen kulmiaan.
Marie nautti tilanteesta kaikin siemauksin. Hän ei ollut tuntenut oloaan näin hyväksi pitkään aikaan. Kerrankin hän oli tilanteen herra.
– Ettekö tunne minua? Marie kysyi ylimielisesti ja käveli miehen ohitse istahtaen pöydän ääreen.
– En kai muuten kysyisi, jos tuntisin, Winters huomautti ja käveli toiselle puolelle pöytää ja istahti Marieta vastapäätä.
– Olen Marie Silver, John Silverin tytär.
Wintersin huulet vetäytyivät ohueksi viivaksi ja hänen ylleen nousi häpeän varjo. Mies ei sanonut mitään, hän vain tuijotti tyttöä suoraan silmiin. Winters muisti vielä lupauksen, jonka hän oli antanut äidilleen. Hänen olisi pitänyt pitää Mariesta huolta, kasvattaa tämä, mutta hän oli vienyt tytön orpokotiin.
– Mene ulos, Winters korahti naiselle joka istui edelleen pöydässä.
Naisen silmissä löivät salamat, hän vilkaisi Marieta vihaisesti ja lähti ovi paukkuen. Sen jälkeen huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Marie ja Winters katselivat toisiaan ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes mies kysyi:
YOU ARE READING
Avain Sydämeen
Historical Fiction"Se tunne on kamalin tunne mitä maanpäällä voi olla. Kun menettää jotain hyvin kallisarvoista mitä ei voi sanoin kuvata. Se tunne nousee sydämestä kurkkuun, saa sinut halvaantumaan, se saa sinut murtumaan pikku hiljaa pieniksi sirpaleiksi joita on v...
