Avain Sydämeen

5. Loukkauksia

- He ovat ihan mukavia miehiä, kun heihin tutustuu, Leon sanoi ja johdatti Marien työhuoneeseensa, jossa kapteenin ystävät odottivat.

Marie vain hymyili reippaasti ja seurasi miestä kuuliaisesti. Hän oli päättänyt yrittää olla asiallinen miehiä kohtaan, vaikka hän olikin epäluuloinen miesten osuudesta matkaan.

-Thomas Johnsson, Quin Gilbert. Tässä on Marie Silver.

Thomas ja Quin katsoivat Marieta epäillen. He nousivat seisomaan hyvin hitaasti.

Thomas oli pitkä vankkarakenteinen mies, jonka ruskeat hiukset oli leikattu lyhyiksi. Hän oli komean näköinen, mutta hänen silmistään paistoi kirkas ylimielisyys.

Quin oli rauhallisen näköinen pitkä mies, jonka vaaleat hiukset kiertyivät hiukan kiharoille.

-Hauska tutustua, Marie sanoi ilottomalla äänellä.

Miehet vain nyökkäsivät lyhyesti. Leon katsoi hiukan ymmällään ystäviään, jotka olivat yleensä kovin puheliaita.

-Istukaa vain alas.

Marie istahti hiukan kauemmaksi miehistä miettien hiljaa mielessään mihin olikaan suostunut.

-Olen pitänyt neiti Silverin kanssa pienimuotoisen palaverin, jossa päädyimme matkaamaan Greenwoodin laaksoon, kapteeni selosti.

-Greenwoodin laaksoon? Thomas toisti epäuskoisena, - tiedätkö sinä ollenkaan kenen aluetta se on?

Leon oli arvannut ystäviensä hermostuvan ja hän ei moittinut heitä. Jos Winters hyökkäisi heidän kimppuunsa, niin he kuolisivat varmasti, mutta Leon ei saanut näyttää olevansa itsekin epäluuloinen.

-Se alue ei ole kenenkään, mutta tiedän vallan mainiosti että Winters rosvojoukkoineen käyttää kyseistä aluetta, Leon selitti ja otti kartan esiin.

-Yritätkö tappaa meidät? Thomas kysyi ja pälyili ystäväänsä.

-En. Mutta neiti Silver muistaa käyneensä kylässä kätkön piilottamisen jälkeen.

-Ja sinä luotat hänen sanaansa, Thomas sanoi niin alhaisella äänellä aivan kuin hän olisi puhunut portosta.

Marie säpsähti ja vilkaisi miestä kulmiensa alta.

-Minä kuulen kyllä herra Johnsson, Marie sanoi kylmästi, - en ole kuuro, enkä myöskään tyhmä. Teidän on turha pitää minua pilkkananne. Jos ette halua apuani niin voin ihan hyvin lähteä täältä vapaana naisena.

-Rauhoitutaanpa nyt. Me luotamme teihin täysin, Leon sanoi nopeasti ja mulkaisi Thomasia varoittavasti.

-Sitä on hyvin vaikea uskoa herra Johnssonin sanojen jälkeen, Marie huomautti ja katsoi Leonia silmiin.

-Hän pyytää anteeksi loukkaustaan, Leon painotti ja sai Thomasin punastumaan.

-Anteeksi, neiti Silver.

Marie nyökkäsi vaiteliaana, vaikka hänen sisällään velloi. Thomas Johnsson kuului juuri niihin ihmisiin, jotka luulivat tietävänsä millainen ihminen Marie oli. He kävelivät kaduilla nokka pystyssä ja katsoivat kulmiensa alta ihmisiä, jotka joutuvat tekemään raskaita töitä elääkseen.

Marien itsetunto oli saanut jälleen yhden kolhun, mutta silti hän piti katseensa kylmänä, vaikkakin se oli vaikeaa. Mutta hän ei halunnut näyttää loukkaantuneensa miehen sanoista.

-Eli me matkaamme Greenwoodin laaksoon, Leon selitti, - pääsemme tähän asti hevosilla, mutta sen jälkeen joudumme jatkamaan jalkaisin joen vartta pitkin. Seuraamme sitä ja näin tulemme kylään. Kaikki tavarat mitä tarvitsemme matkaa varten on pakattu, ja vain lähtöpäivä on päättämättä.