Marie käveli kapeaa polkua pitkin Leonin jäljessä. Hän katseli miestä, joka niin hartaasti mietti jotain. Marie tiesi, että se liittyi häneen. Heihin. He olivat luvanneet toisilleen sydämensä, mutta silti pieni epävarmuus jäyti Marien sydänalaa. Hänen oli vaikea lukea Leonia, tämä oli joskus niin vakava ja sitten taas huoleton. Nyt hän oli vain hiljainen ja välttelevä.
Edellinen yö, jonka he olivat viettäneet yhdessä teltassa, tuntui nyt niin kaukaiselta, aivan kuin se olisi ollut pelkkää taianomaista unta. Kaunista unta. Marie muisti Leonin rakkauden tunnustukset, tämän viipyilevän kosketuksen ihollaan. Leonin kasvoilla oli ollut onnellinen hymy, mutta nyt ne olivat haudan vakavat.
Ehkä se johtui heidän eroistaan. Ehkäpä Leon oli miettinyt mitä tapahtuisi kaiken tämän jälkeen. Nyt he olivat keskellä metsää, missä kukaan ei ollut näkemässä, kuulemassa eikä arvostelemassa. He olivat kaksi samanarvoista ihmistä. Mutta oikeassa maailmassa Marie oli yhteiskunnallisen aseman perusteella pohjalla, kun taas Leon oli armeijan kapteeni. Hän oli arvostettu ja sai kutsuja hienoihin juhliin. Miten kävisi, jos Leon esittelisi Marien rikkaille ihmisille. Ensin ihmiset ihastelisivat Marien kauneutta ja pukua, sitten he tahtoisivat tietää mistä hän oli kotoisin ja kenen lapsi hän oli. Hän pystyi kuvittelemaan hienostorouvien katseet, kun he kuulisivat John Silverin nimen. Varkaan lapsi, nyt ja aina. Marie kuuli jo korvissaan naisten puheet: murhamiehen lapsi, kurja huora, miten tuo hieno ja komea mies saikaan tuollaisen porton vaimokseen.
Siihen loppuisivat hienot juhlat, kukaan ei enää kutsuisi Leonia. Ei kukaan. Häntä syrjittäisiin. Hänet eristettäisiin muista. Hän olisi aivan kuten Marie.
Marie mietti omaa elämäänsä, mitä hän oli tehnyt ansaitakseen niin hyvän miehen. Ei mitään. Olisi parasta, jos hän vain unohtaisi Leonin ja antaisi tämän jatkaa elämäänsä.
Leon unohtaisi hänet helposti, olisihan hänellä varmasti vientiä rikkaiden naisten keskuudessa. Leon löytäisi jonkun kauniin nuoren tytön, jonka suku olisi ylhäistä ja varakasta.
Marie tiesi pystyvänsä siihen, hän tiesi, että hän voisi jättää miehen vain tämän itsensä vuoksi. Leon oli liian hyvä hänelle, aivan liian hyvä. Marie voisi mennä taas töihin johonkin pieneen kauppaan tai satamaan, jos olisi pakko. Hän elättäisi itsensä ja asuisi jossain pienessä vuokrahuoneistossa. Mutta hän tekisi sen, hän tekisi mitä vain Leonin puolesta.
Marien kurkkuun nousi pala ja hänen huuliltaan pääsi epätoivoinen korahdus, kun hän ajattelikin elämää ilman Leonia. Mies pysähtyi äkisti ja kääntyi katsomaan tyttöä.
– Onko kaikki hyvin? Leon kysyi huolestuneena ja asteli Marien eteen.
– On. Jokin ötökkä vain lensi kurkkuuni, Marie valehteli ja ryki hetken aikaa.
– Voimme pitää tauon, jos haluat, Leon ehdotti hiukan ja katsoi tyttöä epäilevästi.
– Ei tarvitse, olen aivan kunnossa, Marie vakuutteli, vaikka hänen kasvonsa olivat kalvenneet murheellisen ajatustyön seurauksena.
Leon katsoi tyttöä tarkkaan, hän näki tämän silmissä epätoivoa ja surua.
– No, mennään sitten, Leon sanoi reippaasti tarttuen Marien kädestä kiinni.
Marie säpsähti miehen kädenpuristusta, joka tuntui hänen luissaan asti. Marie ei sanonut sanaakaan, ei hän pystynyt.
Mutta Leon ei ollut tyhmä mies, hän oli kuullut tuon kamalan äänen, jonka tyttö oli päästänyt suustaan. Se oli ollut ääni, joka tuli sydämestä asti. Leon tiesi mitä Marie ajatteli.
YOU ARE READING
Avain Sydämeen
Historical Fiction"Se tunne on kamalin tunne mitä maanpäällä voi olla. Kun menettää jotain hyvin kallisarvoista mitä ei voi sanoin kuvata. Se tunne nousee sydämestä kurkkuun, saa sinut halvaantumaan, se saa sinut murtumaan pikku hiljaa pieniksi sirpaleiksi joita on v...
