Avain Sydämeen

6. Matka alkaa

Marie istui hevosensa selässä, odottaen kärsivällisesti Leonia ja hänen ystäviään, jotka olivat vielä poikenneet kartanon sisälle. Marie katseli aurinkoa, joka nousi uhkaavasti taivaalle. Se teki maailmasta kauniin, mutta myös peitti sen julmuuden ja rumuuden. Öisin kaikki oli niin pimeää, kuun valossa näkyi varjoja ja metsien tummat olennot vaelsivat pitkin polkua saalistaen viattomia. Päivisin kaikki oli toisin.

-No niin, olemme valmiit lähtemään, Leonin ääni kaikui pihalle.

Marie kääntyi katsomaan tulijoita kylmä ilme kasvoillaan. Hän oli päättänyt, ettei antaisi tunteilleen liikaa valtaa. Marie ei halunnut olla heikko, hän ei halunnut näyttää herkkyyttään kenellekään.

-Lähdetään, Leon huudahti.

Marie jättäytyi miesten taakse ja katseli maisemia jotka vaihtuivat tiheään tahtiin. Avoimet laakeat pellot vaihtuivat nopeasti metsikköön, joka tiheni. Tie kapeni hetkittäin, mutta joskus se leveni huomattavasti.

Aluksi Marie tunsi iloa ratsastaessaan, mutta parin tunnin jälkeen hän olisi halunnut jo levätä. Marie alkoi tuntea väsymystä kehossaan. Hänen jalkansa puutuivat ja selkä jäykistyi. Ennen hän oli ollut hyvässä kunnossa, mutta vankilassa istuminen ei ollut tehnyt hyvää hänen keholleen.

Aina välillä Marie katseli salaa kapteenin profiilia, mies ratsasti ylväästi ja hänen ryhtinsä oli moitteeton. Marie mietti kuinka kauan kapteeni pystyisi pitämään yllä tuota mahtavaa ratsastusasentoaan. Hän veikkasi mielessään ettei kapteeni enää illalla olisi yhtä ryhdikäs.

Kun he olivat ratsastaneet ilman taukoja viiden tunnin ajan he pysähtyivät hetkeksi. Mutta heti sen jälkeen joukkio jatkoi matkaansa eteenpäin syvemmälle metsään, joka tiheni koko ajan.

Marie katseli ympärilleen haltioituneena, metsässä kuului vain luonnon ääniä. Hän oli aina rakastanut luontoa ja sen voimaa, joka ilmoitti läsnäolostaan ihmisille aina välillä. Marie tunsi olevansa turvassa metsän keskellä, poissa ihmisten keskuudessa. Kukaan ei pystynyt arvostelemaan häntä täällä.

-Tuossa olisi sopiva aukea paikka, Thomas huudahti.

Marie hätkähti hereille ajatuksistaan. Hän näki Thomasin joka hyppäsi hevosensa selästä ja rämpi metsään paikalle, jossa ei kasvanut puita. Hän talloi kohtaa ja nyökkäsi ystävilleen.

-Tämä on hyvä paikka.

-Yövytään sitten siellä, kapteeni totesi ja hyppäsi ryhdikkäänä alas.

Marie puri huultaan, hänen täytyi perua sanansa kapteenista. Tämä oli vieläkin kovin virkeä ja ylväs, vaikka hänen ystävänsä olivat jo hyvin väsyneitä.

Marie laskeutui hevosen selästä alas vaivalloisesti ja talutti ratsunsa muiden luo. Hän otti kantamukset hevosen selästä ja vei ne leiripaikalle, jossa miehet jo pystyttivät telttoja. Marie ei halunnut jäädä toimettomaksi vaan hän keräsi puut nuotioon, vaikka hänen silmänsä meinasivatkin jo mennä kiinni väkisinkin. Quin sytytti nuotion ja otti laukustaan ruokatarvikkeita, jotka koostuivat lähinnä kuivalihasta, hedelmistä ja leivästä.

Marie istahti nuotion ääreen muiden kanssa. Hiljaisuus joka laskeutui leirin ylle, oli vaivaannuttavaa. Marie vilkuili kulmiensa alta miehiä, jotka tuntuivat menettäneen puhekykynsä.

-Oletteko aina yhtä hiljaisia? Marie kysyi ja sai kolmet silmäparit kääntymään itseensä.

-Riippuu seurasta, Thomas tokaisi ja haukkasi omenastaan palasen.

Leon mulkaisi ystäväänsä varoittavasti, muttei sanonut sanaakaan. Marie vain naurahti tyttömäisesti ja oikoi jalkojaan, jotka tuntuivat puupökkelöiltä.

-Älkää minusta välittäkö, olen tottunut kuulemaan härskejäkin nuotiojuttuja ja hyvin kamalia kauhukertomuksia, joten minua ei hetkauta mikään, Marie huomautti haukotellen.

-Me emme yleensä kertoile mitään nuotiotarinoita, kapteeni valisti ja ojensi Marielle omenan.

-Ette kerro, Marie tuhahti tuijottaen miestä silmiin, - olettepa tylsiä ihmisiä, mitä hauskaa tässä sitten on. Istua kökötämme hiljaa ratsujen selässä ja sitten istumme hiljaa nuotion ääressä. Sen jälkeen menemme nukkumaan ja olemme jälleen hiljaa.

-Kertokaa te jokin tarina, kapteeni ehdotti ja haukkasi omenastaan palasen.

-Minäkö? Marie hätkähti.

-Niin, te itse ehdotitte asiaa, joten kertokaa te jokin jännittävä tai pelottava tarina.

-Hyvä on, Marie vastasi ja muikisti huuliaan tietäväisenä, - minä kerron teille tarinan. Hyvin traagisen ja kamalan tarinan.

-No hui, minua pelottaa jo nyt, Thomas vinoili, mutta Marie ei tästä välittänyt vaan aloitti kertomuksensa.

-Siitä ei ole kauan, kun muuan kreivin tytär oli saanut luvan lähteä tätinsä luo kyläilemään. Kreivin tytär oli hyvin hemmoteltu ja itsekäs tyttö, hän oli jo naimaiässä, mutta käyttäytyi hyvin lapsellisesti ikäänsä nähden. Kreivi toivoi, että tytär palaisi tätinsä luota aikuistuneena, sillä tyttö oli luvattu vaimoksi kreivin hyvän ystävän pojalle. Tyttö lähti matkaan hyvissä mielin, kun jotain kamalaa tapahtui. Hänen vaunujensa kimppuun hyökkäsi rosvolauma, joka tappoi kuljettajan ja vei tytön salaiseen piilopaikkaansa. Kreivin perhe järkyttyi syvästi tapahtuneen johdosta ja vielä enemmän heitä järkytti se, että heiltä vaadittiin lunnaita tyttärestä. Kreivi rakasti tytärtään hyvin paljon, mutta hänen sydän oli silti alkanut muuttua kullaksi. Hän rakasti rahaa ja loistetta enemmän kuin omaa lastaan. Siksi hän ei voinut kuvitellakaan maksavansa roistoille vaan hän lähetti sotilaita etsimään tyttöä. Sotilaat saivat käskyn etsiä rosvojoukon majapaikka ja polttaa kaikki talot edestään. Niin he tekivät. He saivat vihjeen, että tyttöä pidettiin pienessä kylässä ja sotilaat ryntäsivät kylään. Kukaan kylässä ei kuitenkaan tiennyt mitään tytöstä, mutta eihän sotilaat uskoneet heitä. He tappoivat kaikki jotka tekivät vastarintaa ja polttivat taloja. Moni ihminen sai surmansa ja koko kylä paloi maan tasalle, mutta tyttöä ei löytynyt. Vähän tämän tapahtuman jälkeen sotilaat löysivät tuon pienen kylän läheisyydestä tytön ruumiin, joka oli ollut joessa jo pitkään. Tyttöä oli hyvin vaikea tunnistaa, sillä hänen ruumiinsa oli pahoin ruhjeilla. Mutta yhdessä hänen sormessaan oli hänen lempisormus, jota varkaat eivät olleet saaneet irti. Siitä kreivi tunnisti tyttärensä. Ja tuossa pienessä kylässä tyttö kummittelee edelleen öisin. Etsien isäänsä, joka ei koskaan löytänyt tytärtään, Marie lopetti tarinansa huokaukseen ja katsoi miesten ilmeitä.

Quin ja Thomas eivät tarinasta hetkahtaneet, mutta Kapteenin kasvot olivat muuttuneet vitivalkoisiksi. Aivan kuin tämä olisi nähnyt aaveen. Hän nousi nopeasti ylös ja heitti omenan raadon nuotioon. Sitten hän käveli ripeästi telttaansa mutisten samalla jotain, mistä ei saanut selvää.

-Sanoinko jotain väärää? Marie kysyi hämmentyneenä.

-Todellakin.., Thomas puuskahti ja nousi äkäisesti ylös.

-Mutta eihän hän voi tietää.., Quin aloitti, mutta lopetti heti, kun Thomas mulkaisi häntä varoittavasti.

-Tietää mitä? Marie kysyi hämillään.

-Ei mitään, Quin totesi ja nousi ylös, - mennään vain nukkumaan.

Marie tuijotti hämmentyneenä miehiä, jotka kömpivät telttoihinsa. Hän ei ymmärtänyt miksi kapteeni oli järkyttynyt tarinasta, eihän se ollut edes totta.

Marie heitti viimeiset puut nuotioon ja meni omaan telttaansa, hän käpertyi peiton alle ja nukahti tietämättä sitä tosiasiaa, että toisessa teltassa kapteeni Stowe makasi ahdistuneena selällään ja pyyhki kyyneliä silmäkulmistaan.