Avain Sydämeen

36. Winters

Kaukana sivistyksestä metsän keskellä Marie ja Leon kävelivät vaivalloisesti Wintersin miesten perässä. Molempien kädet oli sidottu eteen narulla joka oli kiinnitetty eri hevosiin. Heidän silmät oli peitetty mustilla huiveilla, että he eivät näkisi minne heitä vietiin.

Marie tiesi, että he kävelivät Wintersin luo. Tytön iho nousi kananlihalle, kun hän ajatteli tapaamista kylmäverisen murhaajan kanssa. Mitä hän sanoisi miehelle? Miten hän saisi vapautettua itsensä sekä Leonin? 

Mutta tuskin miehen kohtaaminen olisi yhtään sen kamalampaa kuin äskeiset tapahtumat. Marie ei halunnut edes muistella puukkoa jonka terä oli levännyt hänen kaulallaan valmiina repimään hänen kurkkunsa auki. Hän pudisteli päätään yrittäen pakottaa nuo ajatukset pois päästään. Hänen pitäisi lujittaa mielensä ja yrittää pysyä tyynenä, vaikka se olikin hyvin vaikeaa.

Leonin kävely oli vaikeaa ja raskasta. Hänen voimansa olivat ehtyneet hakkaamisen seurauksena, hän kompuroi vähän väliä puiden juuriin ja kiviin. Se sai miehet nauramaan ja ratsastamaan nopeammin. Marie kuuli mitä edessä tapahtui ja häntä harmitti ettei hän voinut auttaa Leonia.

Joukkio käveli eteenpäin vielä tovin, kunnes ratsut pysähtyivät ja Marie kuuli askelia lähellään.

Huivi otettiin Marien silmiltä. Hämärä oli jo laskeutunut ja Marie joutui siristelemään silmiään ennen kuin hän löysi Leonin joka seisoi kauempana. Mies horjui tuulen mukana ja hän kaatui polvilleen. Marie olisi juossut kapteenin luo jos olisi voinut, mutta hän oli edelleen sidottuna hevoseen. Marie katseli ympärilleen hämillään, hänet oli tuotu pieneen kylään joka koostui kuudesta pienestä mökistä ja parista teltasta. Keskellä aukiota oli iso nuotio joka loi lämpöisen hehkun kylään.

– Tännepäin, Killian korahti ja irrotti Marien köydet, hän tarttui kovakouraisesti tytön käsivarresta kiinni.

– Mihin viette hänet? Marie kysyi ja katsoi Leonia jonka vierelle käveli kaksi miestä.

He tarttuivat tähän kiinni ja vetivät tätä poispäin tytöstä. Leon oli melkein elottoman näköinen raahautuessaan miesten perässä kohti tuntematonta päämäärää.

– Mihin te viette kapteenin? Marie toisti kysymyksensä, mutta turhaan mies ei vastannut mitään vaan hän retuutti tytön yhden mökin luo.

Mies avasi oven ja työnsi Marien sisälle hämärään huoneeseen. Marie siristeli silmiään jotka tottuivat hitaasti huonoon valaistukseen. Hän erotti pitkän pöydän jonka ääressä istui neljä miestä ja nainen, he kaikki kohottivat katseensa tulijoihin.

– Tämä väittää tietävänsä missä John Silverin kätkö on, Killian sanoi vakavana.

Joukkio kohahti ja osa miehistä nauroi ivallisesti.

– John Silverin kätkö. Hassua, en ole kuullut puhuttavan siitä pariin vuoteen, yksi miehistä sanoi ja suki partaansa.

Muutkin vain pyörittelivät epäuskoisena päätään luullen, että tyttö oli valehdellut.

– On hyvin uskaliasta tulla luokseni kutsumatta, matala ääni sanoi pimeydestä.

Marie hätkähti tuota ääntä. Hän näki pöydän takana jonkun liikkuvan. Marie nielaisi äänekkäästi hän tiesi, että ääni kuului Wintersille, miehelle jota kaikki niin pelkäsivät.

– Tuokaa tyttö tänne, ääni sanoi vaativasti.

Killian retuutti tytön pöydän taakse. Marie erotti hämärässä miehen ääriviivat, hän istui nojatuolissa ja oli hyvin kauan vain hiljaa. Se hetki tuntui ikuisuudelta, melkein iäisyydeltä. Marie vain seisoi kauhusta kankeana paikoillaan, kun mies yhtäkkiä nojautui eteenpäin tuoden kasvonsa valoon.