Avain Sydämeen

25. Toinen mahdollisuus

Yötaivas oli niin kaunis. Se lumosi ihmiset yksinkertaisuudellaan. Kuu, tähdet ja silkkinen tumma taivas. Mitä muuta ihminen tarvitsi? Ei mitään.

Marie tiesi kuitenkin huijaavansa itseään, ihminen tarvitsi niin paljon enemmän, kuin vain taivaan, joka oli kaunis. Ihminen tarvitsi hellyyttä, rakkautta, toisen ihmisen, jonka kanssa jakaa kaiken, jopa taivaan. Marie huokaisi syvään, hänen selkänsä alla tuntui epämääräinen myhkyrä, joka hiersi inhottavasti, mutta Marie ei noussut maasta. Hän oli aina pienenäkin maannut selällään nurmella ja katsellut taivasta aivan kuin se olisi ollut jotenkin ihmeellinen näky.

Marie käänsi hieman päätään, hän näki Leonin, joka nojasi puuta vasten lukien kirjaa. Mies näytti yksinäiseltä ressukalta, vaikkei hän todellakaan ollut sitä. Mutta Marie silti katui tapaa millä hän oli kertonut kapteenille tietävänsä tämän isästä. Ei ollut reilua, että Marie oli suutuspäissään antanut vihansa puhua.

Välikohtauksesta oli jo viisi päivää, viisi pitkää päivää, jonka aikana Marie ei ollut puhunut sanaakaan Leonille. Hänen oli ollut tarkoitus pyytää anteeksi, mutta hän ei oikeastaan tiennyt mitä hän olisi pyytänyt anteeksi. Sitä, että hän tiesi totuuden Leonin isästä. Ei sellaista pyydetty anteeksi.

Marie nielaisi äänekkäästi, hänen jäsenensä olivat hieman kipeät kaikesta kävelemisestä. He olivat edenneet hitaasti, mutta maasto oli hyvin vaativaa, mikä verotti voimia. Marie oli huomannut kapteenin, Quinin ja Thomasin turhautumisen. He olisivat jaksaneet kävellä paljon kauemmin, koska he olivat tottuneet ääriolosuhteisiin. Mutta he muut olivat heikompia. Eivät he pystyneet kävelemään kahdeksaa tuntia kerralla ilman kunnon lepoa ja ruokaa. Se oli itsestäänselvyys.

Marie olikin ollut iloinen, kun he olivat tehneet leirin notkoon, joka oli pieni suojainen paikka keskellä metsää. He saivat levätä kunnolla ja kerätä voimia.

Marie oli kuluttanut aikaansa enimmäkseen Quinin ja Petersonin kanssa. He olivat keskustelleet joskus hyvinkin pitkään, mutta koskaan Marie ei ollut uskaltanut ottaa puheeksi mitään menneisyydestään. Vaikka hän halusikin tietää oliko Jones ystävineen käynyt siinä kaupunki pahasessa, jossa he olivat tavanneet.

Marie rohkaisikin mielensä ja käänsi päänsä Petersonia kohti, joka istui nuotiolla.

- Peterson? Marie kuiskasi.

- Niin? mies kysyi hätkähtäen todellisuuteen ajatuksistaan.

- Oletteko käyneet Doverissa? Marie kysyi hieman varuillaan.

- Olemme, Peterson vastasi ja hymyili surumielisesti.

- Minä rakastin sitä kaupunkia, Marie kuiskasi hiljaa, - sitä meren tuoksua, auringonlaskuja...se oli kaunis kaupunki.

- On se vieläkin.

- Onko? Marie epäili.

- Itse asiassa Dover ei ole mitään ilman kauneinta ja sielukkainta asukkiaan, Christianin ääni sai Marien säpsähtämään.

Hän kääntyi katsomaan miestä, joka oli istunut kauempana nuotiosta. Nyt tämä oli noussut seisomaan ja otti pari askelta nuotiota kohti.

Marie siristi silmiään, hän mietti kaksi kertaa sanoisiko mitään, hän ei kuitenkaan nähnyt siinä mitään väärää. Olisi typerää olla puhumatta, vaikka hän vihasikin Christiania. Eikä se merkinnyt mitään erityistä. Hän vain keskustelisi niin kuin kenen tahansa kanssa.

- Niinkö tosiaan, Marie totesi ja keskittyi jälleen tuijottamaan taivasta.

Mutta Leon säpsähti tytön sanoja, mies nosti katseensa kirjasta ja katsoi tyttöä hetken aikaa. Kaksi sanaa, kaksi niin mitätöntä sanaa saivat Leonin tuskastumaan. Marie oli vastannut Jonesille, puhunut hänelle, vaikka kyseessä oli melkein merkityksetön lause se oli silti liikaa kapteenille.