Aikaisemmin sinä päivänä Marie Silver oli nähnyt tuon omituisen kukkulan, joka oli tuttu hänen muistoissaan. Hän tiesi, että kukkulan alapuolella oli salaisuus. Sellainen salaisuus josta vain harva tiesi.
Hymyn kare nousi tytön huulille, kun hän lähti juoksemaan kukkulaa kohti, hän juoksi villinä kasvavan ruohon seassa kukkulan laelle ja henkäisi syvään.
Hänen eteensä aukeni tuttu maisema. Pieni kaupunkipahanen nökötti kukkulan mäen alla. Vieri vieressä oli pieniä ja isoja mökkejä. Kylää ympäröi puusta tehty kaksimetrinen muuri, jonka jokaisella puolella oli vartijatorneja.
-Varkaiden kaupunki. Marie henkäisi ja naurahti itsekseen.
Pieni kaupunki oli aivan kuin mikä tahansa paikka, mutta siellä asui vain rosvoja ja heidän perheitään. Se oli ollut pystyssä niin kauan kuin Marie muisti. Hän oli pienenä viettänyt siellä paljon aikaansa.
Marie juoksi rinnettä alas. Hän näki miehet, jotka seisoivat kahdessa tähystystornissa aseet käsissään.
Marie pysähtyi nopeasti ja repäisi mekostaan valkoisen riekaleen. Hän heilutti sitä tuulen mukana, kunnes yksi miehistä laskeutui alas tornista.
-Kuka olet ja millä asioilla liikut? mies kysyi ja osoitti tyttöä aseellaan.
-Haluan tavata johtajanne. Marie vastasi hillitysti.
-Onko teillä aseita? mies kysyi ja katsoi tyttöä hiukan kummissaan.
-Ei ole.
-Laittakaa kädet pään päälle ja kävelkää rauhallisesti eteeni.
Marie teki niin kuin mies käski. Hän tunsi aseen piipun selässään, mutta hän tiesi, ettei mies ampuisi häntä.
Mies johdatti Marien sisälle kaupunkiin, joka ei näyttänyt enää kovinkaan tutulta. Ihmiset olivat tulleet mökeistään katsomaan tulijaa. Pienet lapset kikattivat keskenään ja naiset katsoivat Marieta leuka pystyssä. Miehet vihelsivät tytön perään ja nauroivat, kun naiset mulkoilivat heitä vihoissaan.
Marie ei välittänyt heistä, hän tiesi että kun sana hänestä kiirisi pitkin asukkaita niin kaikki he kunnioittaisivat häntä. Kukaan naisista ei enää katsoisi häntä niin ivallisesti, eivätkä lapset nauraisi. Miehet eivät käyttäytyisi kuin siat vaan he yrittäisivät kenties vietellä häntä vaimokseen.
Marie vietiin isoimpaan mökkiin, joka oli kaupungin päässä. Mökin etupuolella oli iso terassi, jossa kaksi naista istui pienet vauvat sylissään. He juttelivat kiihkeästi, mutta vaikenivat äkisti huomattuaan Marien.
Mies töni Marien talon sisälle. Hänet vietiin ensin isoon eteiseen, jonka päässä oli kauniit portaat yläkertaan. Molemmin puolin huonetta oli ovia, jonka ensimmäisen mies avasi ja vei Marien huoneen sisälle.
Marie astui sisälle ruokasaliin, jossa oli iso ruokapöytä ja kuusi tuolia sen ympärillä. Pöydän päässä istui vanha mies, jonka Marie oli nähnyt viimeksi pienenä. Hän oli Safir. Marien isän paras ystävä. Miehen ennen niin mustat hiukset olivat vanhentuneet arvokkaasti hopean väriseksi. Safirin kasvoissa oli ryppyjä ja hänen vasemmassa poskessa oli pitkä arpi. Mies keskittyi ruokaansa eikä jaksanut edes nostaa katsettaan tulijoihin.
-Minähän sanoin, ettei minua saa häiritä! Mies tuhahti vihaisena ja joi kulauksen pikaristaan pitäen katseensa tiukasti ruoassa.
-Mutta tämä tunkeutuja vaati saada tavata teidät.
Safir nosti katseensa ja katsoi kauan vihreillä silmillään tyttöä. Hänen otsansa rypistyi ja hän näytti vieläkin vanhemmalta.
-Kuka olette? Safir kysyi vaativasti.
YOU ARE READING
Avain Sydämeen
Historical Fiction"Se tunne on kamalin tunne mitä maanpäällä voi olla. Kun menettää jotain hyvin kallisarvoista mitä ei voi sanoin kuvata. Se tunne nousee sydämestä kurkkuun, saa sinut halvaantumaan, se saa sinut murtumaan pikku hiljaa pieniksi sirpaleiksi joita on v...
