Marien sydän oli kuollut. Se oli vielä hänen rinnassaan ja sykki, aivan kuten elävän ihmisen sydän, mutta se oli silti kuollut. Se oli vain pelkkä kuori, joka oli imetty kuiviin, jonka sisältö oli heitetty tuulen mukaan, joka oli vain siinä muistutuksena kaikesta siitä, mitä hän ei koskaan saanut.
Marie käveli eteenpäin näkemättä eteensä, hän nosteli jalkojaan, kuin automaattisesti. Hän tiesi, että kaikki toivo Leonin suhteen oli menetetty. Marie ei koskaan voisi kertoa tälle tunteistaan. Hän tiesi, että Leon oli näyttänyt hänelle nyt oikean luontonsa. Vankilassa ja kartanossa Leon oli ollut kiltti, ymmärtäväinen ja kohtelias, mutta se oli sanomattakin selvää. Hän oli halunnut vain esittää, että Marie lähtisi etsimään kätköä. Sen vuoksi mies oli vaiennut isänsä henkilöllisyydestä, sillä hän tiesi ettei Marie olisi lähtenyt, jos hän olisi tiennyt totuuden.
Se tuntui kamalalta. Todella kamalalta. Marie muisti vielä elävästi ne kerrat, kun hän oli tanssinut Leonin kanssa. Kun he olivat jutelleet ja Leon oli yrittänyt lohduttaa häntä. Mies oli vaikuttanut niin vilpittömältä...niin ihanalta. Ja silti totuus oli nyt tässä. Leon oli vain pitänyt näytöstä yllä ja esirippu oli jo laskeutunut näyttämän ylle. Leon oli samanlainen petturi, kuin Christian. He molemmat leikkivät Marien tunteilla ja saivat tämän uskomaan johonkin sellaiseen jota ei edes ollut olemassa. Johonkin sellaiseen mikä sai Marien toivon heräämään. Nyt kaikki toivo oli kadonnut.
Marie huokaisi syvään, hän huomasi muiden pysähtyneen ja hän pysähtyi myös. Hän nojasi puuta vasten ja odotti, että typerä tauko olisi ohitse. Hän ei enää tuntenut kipua jaloissaan, hän tunsi vain omituisen onton kohdan siinä paikassa, jossa hänen sydämensä oli.
Quin tuli Marien luokse ja tarjosi tälle vettä. Marie joi leilistä vain kulauksen ja kiitti Quinia.
– Etkö halua ruokaa? Quin kysyi.
– Ei kiitos, Marie vastasi kylmästi.
– Oletko varma?
Marie pyöräytti silmiään ja huokaisi syvään:
– Olen.
– Mutta Marie täytyyhän sinun syödä, Quin huomautti.
– Ei ole nälkä, Marie mutisi, kuin uhmakas pikku lapsi.
Quin katsoi tyttöä melkein ihmeissään, hänen kasvoillaan oli mitäänsanomaton ilme, joka ei kuvastanut minkäänlaisia tunteita. Aivan, kuin Marie olisi ollut kävelevä kummitus, joka vaelsi heidän mukanaan. Tyttö oli kalpea ja hänen hiuksensa oli sukaistu huolimattomasti nauhalla kiinni.
– Jos sinulle tulee nälkä niin nykäise minua hihasta, Quin sanoi naurahtaen.
Mutta Marie vain nyökkäsi ja tuijotti eteenpäin. Quin seurasi tytön katsetta ja se päätyi Leoniin. Mieheen joka istui puun vieressä ja nauroi Thomasin kanssa jollekin.
Marien sydän hyppäsi kurkkuun, miten kapteeni pystyi olemaan niin huoleton ja nauramaan, kun hän edellispäivänä oli särkenyt Marien sydämen? Eikö Leon tajunnut, kuinka ahdistavaa Marielle oli katsoa miestä, joka oli aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aivan, kuin he olisivat olleet riidoissa ikuisesti.
Leon varmasti tunsi, kahdet silmäparit itsessään, sillä hän kääntyi katsomaan heidän suuntaansa.
Marie käänsi nopeasti kasvonsa poispäin, hän ei halunnut nähdä Leonin katsetta, ei, se olisi kuitenkin kylmä ja julma. Hänen armottomat silmänsä vain poraisivat reiän Marien sieluun ja saisivat hänet tuntemaan itsensä vieläkin huonommaksi ihmiseksi.
– Mikä teillä on? Quin kysyi melkein kuiskaten.
– Mitä? Marie kysyi melkein hämillään.
ВИ ЧИТАЄТЕ
Avain Sydämeen
Історичні романи"Se tunne on kamalin tunne mitä maanpäällä voi olla. Kun menettää jotain hyvin kallisarvoista mitä ei voi sanoin kuvata. Se tunne nousee sydämestä kurkkuun, saa sinut halvaantumaan, se saa sinut murtumaan pikku hiljaa pieniksi sirpaleiksi joita on v...
