[Kirjailijan kommentti:] Hei kaikki lukijat! Tämä luku on hieman pidempi ja erilaisempi, kuin muut. Halusin kirjoittaa hieman eri tavalla sen miten Peterson kertoo Quinille miten he tuntevat Marien. Päätin siis kirjoittaa koko luvun Petersonin näkökulmasta, koska hän ei voi mitenkään tietää mitä muiden mielessä on liikkunut tapahtumien aikana, joten siksi luku on minä muodossa. Eli kertojana on Peterson.
Charlotte
Vuosia sitten.
Korvani eivät enää suodattaneet meteliä joka yltyi joka ikinen sekunti. Ummistin hetkeksi silmäni aivan kuin paetakseni todellisuutta, mutta ei se mennyt minnekään. Siinä minä istuin nurkkapöydässä ja join hitain siemauksin olutta. Tämä oli kantapaikkani, tai no oikeastaan ainoa kapakka näillä main josta meitä ei oltu heitetty pihalle.
Ja ilmeisesti kaikki kaupungin miehet ja äänekkäimmät naiset viettivät täällä aina iltansa. He huusivat törkeyksiä toisilleen, tanssivat pöydillä ja nauroivat räkäistä naurua joka paljasti heidän rikkinäisen hammasrivistönsä.
– Mitäs tehdään? Harrison kysyi ja nojasi seinää vasten rennosti, vaikka hän oli varmasti yhtä turhautunut kuin minä tähän tilanteeseen.
Olimme kodittomia, köyhiä kulkureita joilla ei ollut sijaa majatalossa. Emme olleet tottuneet siihen, että meillä ei ollut rahaa. Yleensä olimme aina keksineet jotain, mutta nyt meidän kaikkien aivot löivät tyhjää.
– Se onkin kinkkinen kysymys, Jones huomautti ja haroi tummaa hiuspehkoaan.
Hän joi ahnaasti loput oluet lasistaan ja huokaisi sitten syvään.
– Tämä paikka on kuin kuollut pystyyn...täällä ei ole mitään...naisetkin ovat joko liian ylpeitä tai aivan liian tyrkkyjä, Jones huomautti ja katsoi toisessa pöydässä istuvaa miestä, jonka sylissä istui vaaleahiuksinen tyttö, jonka nauru sai korvani soimaan.
– Minua ei voisi vähempää kiinnostaa naiset tällä hetkellä. Kunhan saisimme jostain rahaa, helppoa rahaa, Harrison huomautti katkerasti.
– Miksi ette etsi John Silverin kätköä? räkäinen ääni kuului takaani.
Käännyimme kaikki katsomaan vain kohdataksemme surkean ihmiskohtalon silmästä silmään. Mies oli nuhjuinen vanhus, jonka kasvot olivat rutussa, huulet kuivuneet ja ohuet harmaat hiukset pilkottivat ruskeat hatun suojista. Miehen silmät, ne olivat nuorekkaat, ne kimaltelivat vihreinä saaden minut miettimään minkälaisen elämän tuokin piru parka oli elänyt.
– John Silverin kätkö? Jones toisti ja naurahti happamasti, – se jos mikään ei ole helppoa rahaa.
– Se riippuu siitä miten asiaa katsoo, vanhus huomautti.
– Minä tiedän faktoja kukaan ei ole löytänyt kätköä, koska kukaan ei tiedä minne se on kätketty. Ja juuri sen vuoksi se on John Silverin kätkö, Harrison sanoi kärkkäästi, mutta vanhus ei tästä häkeltynyt.
Hän kumartui hieman puoleemme ja virnisti kultahammas välkkyen.
– Älä sinä poikaseni ala hyppimään silmilleni. Kun sinä vielä imit äitisi rintaa niin minä ryöstin arvokuljetuksia.
Minä katsoin miestä kiinnostuneena ja kysyin:
– Olitteko te John Silverin joukoissa?
– Me mikään joukko oltu, vanhus tuhahti, – olimme ystäviä viimeiseen asti, teimme mitä parhaaksi näimme ja en muuttaisi yhtään mitään.
ВИ ЧИТАЄТЕ
Avain Sydämeen
Історичні романи"Se tunne on kamalin tunne mitä maanpäällä voi olla. Kun menettää jotain hyvin kallisarvoista mitä ei voi sanoin kuvata. Se tunne nousee sydämestä kurkkuun, saa sinut halvaantumaan, se saa sinut murtumaan pikku hiljaa pieniksi sirpaleiksi joita on v...
